The Project Gutenberg eBook of Ruhtinattaria, by E. von Keyserling

Neustadt-Birkensteinin leskiruhtinatar Adelheid kulki keskipäivän aikaan eräänä kuumana kesäpäivänä kansliaan puhuakseen raha-asioistaan tilustenhoitajansa, entisen majuri von Bützowin kanssa. Birkensteinin ruhtinas Ernst oli kuollut parhaassa miehuusiässään. Salainen keuhkotauti oli äkkiä temmannut hänet pois. Koska ruhtinaalla ei ollut miespuolista perillistä, siirtyi kruunu hänen nuoremmalle veljelleen, ruhtinas Konradille. Mutta leskiruhtinatar siirtyi kolmen tyttärensä kanssa maan itäosassa sijaitsevalle Gutheiden nimiselle tilalleen. Manalle mennyt ruhtinas oli ollut iloinen herra, ja perheomaisuuden huomattiinkin hänen kuoltuaan olevan verrattain rappeutuneessa tilassa. Leskeneläke oli siksi niukka, että tuo ylhäinen nainen päätti kasvattaa tyttärensä maalaiselämän hiljaisuudessa. Mutta paljon huolta tuotti sittenkin varojen hankkiminen säädynmukaiseen elämään.

Nämä käynnit kansliassa ja pitkät keskustelut rahasta saattoivat ruhtinattaren aina väsyneeksi ja surulliseksi. Hän istui siellä korituolissa suuren kirjoituspöydän ääressä, joka oli kokonaan tilikirjojen peitossa. Häntä vastapäätä istui majuri harmaassa liinapuvussaan, perin palavissaan, pienet, pyöreät kasvot punaisina, päälakikin punaisena hohtaen ohuen, harmaan tukan läpi ja harmaat viikset velttoina riippuen suupieliä pitkin. Hiljaa ja mumisten esitti hän selontekonsa, silloin tällöin pysähtyen ja luoden ulkonevat siniset silmänsä ruhtinattareen, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen tiedonantonsa tekivät. Mutta ruhtinatar lepäsi liikkumattomana tuolissaan ja katseli avonaisesta akkunasta pihalle, joka nyt työlevon aikana lepäsi äänettömänä auringonpaisteessa, ainoastaan tallirakennusten luona liikuskeli joku tallipoika, kalunahattu niskassa, pesten suuria, välkkyviä vaunuja. »Mitään toivottomampaa kuin majurin ääni tuskin on olemassa», mietti ruhtinatar, »ja nämä numerorivit, nämä debetit ja kreditit ja saldot, miten vihamielisiltä ne kuuluvat!» Suuri kärpänen oli eksynyt huoneeseen ja alkoi äänekkäästi ja ärsyttävästi surista, aivankuin haluten äänellänsä voittaa majurin surullisesti narisevan äänen. Ruhtinatar oli vielä kaunis nainen istuessaan siinä liikkumattomana valkeassa pikeepuvussaan, tumma tukka mustan pitsihunnun peittämänä. Kapeitten kasvojen ruskeahkossa kalpeudessa oli pronssin himmeätä hohdetta, piirteet olivat ihmeellisen rauhalliset ja säännölliset, ja suurissa, ruskeissa silmissä kuvastui byzantilaisten madonnien raskasta paatosta. Pienet kädet, täynnä sormuksia, lepäsivät väsyneinä helmassa. Nyt oli selonteko lopussa. Majuri vaikeni, kohotti valkeita kulmakarvojaan ja silmäsi odottavasti hallitsijattareensa. Ruhtinatar katseli yhä edelleen alas pihalle, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat hyvin kaukana, mutta alkoi sitten puhua, puhui hitaasti ja vähän valittaen: »Tuo kaikki ei ole ensinkään rohkaisevaa, mutta viime aikojen suurista menoista ja niistä menoista, jotka ovat edessäpäin, ei voida mitään muuttaa. Minun täytyi talvella matkustaa prinsessojen kanssa Birkensteiniin ottaakseni osaa seuraelämään, ja sitten tuli prinsessa Roxanen kihlaus. Salin, vihreän ja sinisen huoneen kalustot täytyi uudelleen päällystää ennen suuriruhtinaan tuloa. Ja nyt tulevat myötäjäiset, ja joskin häät ovat veljeni suuriruhtinaan luona, on menoja silti tarpeeksi. Tässä suhteessa ei voi mitään muuttaa. Kun kaikki tämä on ohitse, voidaan taas jonkun aikaa koettaa supistaa elintapoja ja säästää.»

Ovelle koputettiin, ja se aukeni ilman, että kukaan oli lausunut »sisään!» Kreivi Donald von Streith astui huoneeseen, pitkänä ja laihana, valkeaan flanellipukuun puettuna. »Tulette parhaaseen aikaan, rakas kreivi», sanoi ruhtinatar päätään kääntämättä ja ojentaen hänelle kätensä, »olemme juuri raha-asioitamme selvittelemässä.»

Kreivi suuteli tarjottua kättä ja virkkoi: »Niinpä niin, majurilla taitavat taasen kaikki taskut olla täynnä suruja.»

Majuri kohautti olkapäitään, ja ruhtinatar valitti: »Ah niin, se on taasen tuo kauhea tiilitehdas.»

Kreivi asettui etäälle kirjoituspöydästä erääseen nojatuoliin, ojensi jalkansa ja hieroi hiljalleen sormenpäitään vastakkain. Hänen pientä, pitkähköä päätään peitti kihara, hiukan harmahtava tukka. Harvinaisen lähellä toisiaan sijaitsivat sinisenharmaat silmät auringon ruskeiksi paahtamissa kasvoissa. Mutta täydellisesti hallitsi noita kasvoja voimakas, rohkeasti kaareutuva nenä. Ohuet viikset ja pieni leukaparta olivat sysimustat. Koko olemus muistutti komeata Don Quijote'a. Kreivi oli ruhtinas Ernstin eläessä ollut hovimarsalkkana Birkensteinissä. Nyt omisti hän metsätilan lähellä Gutheideniä ja asui siellä yksin pienessä metsästyslinnassaan. Mutta hänen päätehtävänään oli avustaa ruhtinatarta neuvoillaan tämän tilojen hoidossa. Kaikkina päivän aikoina saattoi nähdä hänen pienen automobiilinsa tai vaalean ratsunsa seisovan linnan pihalla, ja jokainen tilalla tiesi, että oikea herra, joka täällä kaiken ratkaisi, oli kreivi Streith.

»No», alkoi kreivi, »koska tiilitehdas jättää meidät pulaan, on metsän meitä autettava.»

»Niinkö arvelette», sanoi ruhtinatar silmäten toivehikkaasti kreiviin.
»Tiesin heti, että te keksisitte jotakin.»

Majuri oli sulkenut kirjansa ja nousi: »Saanko nyt palata töihini?» mumisi hän.

»Tietysti», vastasi ruhtinatar, »kiitän teitä, rakas majuri», ja hän ojensi hänelle kätensä, jota tämä suuteli. »Niinkuin näette, löytyy aina keino.» Mutta majurin kasvot säilyttivät huolestuneen ilmeensä, hän kumarsi kreiville ja poistui huoneesta. Ruhtinatar katseli edelleen miettivänä ulos akkunasta, ja kreivi hieroi sormenpäitään vastakkain. Molemmat vaikenivat hetken ja kuuntelivat hiljaista surinaa, joka täytti helteisen keskipäivän. Vihdoin alkoi ruhtinatar, ikäänkuin hän puhelisi itsekseen: »Kun majuri esittää kaikkia näitä epämiellyttäviä asioita, kuuluu hänen äänensä niin moittivalta. Mutta enhän minä sille mitään mahda, ettei tiilitehdas tuota mitään, enhän minä senvuoksi voi haudata tyttäriäni tänne maaseudun yksinäisyyteen. Minun täytyy heidän kanssansa ottaa osaa Birkensteinin ja Karlstadtin seuraelämään, sillä täytyyhän heidän joutua naimisiin. Naimaton prinsessa ei kelpaa mihinkään. Naimattomat prinsessat muistuttavat minusta helmillä koristettuja lamppumattoja tai kynänpyyhkeitä, joita koti-opettajattaremme lahjoittelevat meille syntymäpäivinämme, ja joista emme tiedä, mihin niitä käyttäisimme.»

Kreivin sointuva nauru pelästytti ruhtinatarta, hän katseli häntä hetken hämmästyneenä, sitten alkoi hänkin nauraa. Hän lakkasi kuitenkin heti ja huokasi totisena: »Ei, ei, en voi nyt nauraa.»

»Prinsessamme joutuvat kyllä naimisiin», lohdutti kreivi. »Alkuhan on jo otettu.»

»Niinpä kyllä», sanoi ruhtinatar epäröiden, »Roxanen kihlaukseen voin olla tyytyväinen, nuori mies on miellyttävä, mutta ihmiset tuolla kaukana, mitäpä heistä tiedämme, kaikki on niin vierasta. Ja lähettää lapsensa tuohon tuntemattomaan kaukaisuuteen, se on vaikeata. Venäjä, Jumalani! sehän on niin hämärä ja tuntematon kuin — kuin tuonela. No, Roxane on kylmä ja järkevä, hän on kyllä kaikkialla tuleva toimeen. Sensijaan tulee kaikki olemaan Eleonorelleni paljon vaikeampaa, hän on niin herkkä ja helposti haavoittuva, ja katsokaa, sellaisia eivät meidän asemassamme olevat saa olla. Ja sitten nuorimpani, hän on suurin suruni. Kohta kuusitoistavuotias ja vielä niin lapsellinen. Hän on paljon perinyt isältään, kaiken tuon rauhattoman ja levottoman. Sitäpaitsi kasvaa hän täällä maalla.»

»Marie prinsessamme», arveli kreivi, »on kyllä suoriutuva, hänellä on oma päänsä ja hän on kulkeva omaa tietään.»

»Mutta Streith», huudahti ruhtinatar ja löi kätensä yhteen, niin että sormukset hiljaa helähtivät vastakkain. »Kulkeva omaa tietään? Miten voi prinsessa kulkea omaa tietään? Hänen tiensä on etukäteen määrätty, hän kulkee kuin kiskoilla, ja jos hän suistuu pois niiltä, on hän hukassa.»

»Vetureita», toisti ruhtinatar valittaen, »miten luulette, että täällä maalla voisin kasvattaa vetureita? Kun minä kerran nuorena tyttönä halusin huvitella ja olla iloinen toisten nuorten tyttöjen seurassa, sanoi kreivitär Breckdorff minulle: »Jättäkää tuo, prinsessa Adelheid, toisille nuorille naisille se kyllä sopii hyvin, mutta ei teille.» Miten voivat tytöt täällä maalla oppia, mikä sopii mikä ei? Miten minä siinä asiassa suoriudun? Kuka minua auttaa?»

»Niin te, Streith», vastasi ruhtinatar, »tietysti te… Jo Birkensteinissä, kun tapahtui jotakin ikävyyksiä, sanoin aina: Streith keksii kyllä jonkun keinon. Ja sama tapa on minulla yhä vieläkin.» Tätä sanoessaan katsoi hän ystävällisesti häneen, ja hetken lepäsi hänen katseensa raskaana ja miettivänä toisen katseessa.

Kreivi nojautui tyytyväisenä tuoliinsa ja sanoi: »Sitä toivonkin.» Sitten hän nousi. »Ajan metsään», sanoi hän, »katsomaan, mitä voidaan tehdä.»

»Kyllä, tulkaa», vastasi ruhtinatar, »silloin emme tarvitse ajatella rahoja, silloin voimme puhella ja kenties nauraakin yhdessä.»

Ruhtinatar istui vielä hetken väsyneenä ja alakuloisena paikallaan, vaikkakin musteesta ja tomuisista tilikirjoista lähtevä tuoksu ja suuren kärpäsen alakuloinen surina tekivät hänelle tuon huoneen niin sanomattoman vastenmieliseksi. Vihdoin päätti hän jättää huoneen. Hän kulki läpi talon pitkän huonerivin. Kaikki oli hiljaista, sillä tähän aikaan oli talon asukkaitten tapana vetäytyä päivällislevolleen. Ainoastaan suuressa salissa kulki Böttinger, vanha valkohapsinen ja ryppykasvoinen kamaripalvelija, hiljaa edestakaisin, tarkaten, olivatko akkunaverhot keskipäivä-auringon vuoksi alaslasketut. Ruhtinatar pysähtyi ja katseli miettivänä tuolien pronssinvärisiä silkkipäällyksiä.

»Böttinger», sanoi hän, »arvelen, että annamme liinapäällisten olla uusien huonekalujen päällä iltapäivään asti, muuten aurinko vaalentaa ne.»

Ruhtinatar jatkoi matkaa omaan huoneeseensa. Täällä hän hengähti, täällä pienessä huoneessa alaslaskettuine, keltaisine silkkiverhoineen, johon suuret, kuihtuvat ruusut kristallimaljakossa levittivät suloista tuoksuaan, täällä ympäröi häntä ilma, jota hän oli tottunut hengittämään, ja jossa kanslian jättämä vastenmielinen vaikutus haihtui. Hän ojentautui leposohvalleen, otti englantilaisen romaanin, mutta ei kuitenkaan heti sitä avannut, vaan sulki silmänsä nauttiakseen hetken ympäröivästä suloisesta, lepoatuottavasta hiljaisuudesta. »Täytyy ikäänkuin irrottautua varsinaisesta elämästään», mietti hän, »voidakseen nauttia hiljaisesta hetkestä.»

Ulkona hedelmäpuutarhassa istuivat prinsessat. He kokoontuivat mielellään sinne tähän aikaan, jolloin kotiopettajattaret nauttivat päivällislepoa. Neliömäisessä notkelmassa kasvoi karviaismarja-, viinimarja- ja vadelmapensaita sekä muutamia hedelmäpuita. Paahtavan kuumana valaisi niitä keskipäivän aurinko, lehdet ja hedelmät tuoksuivat kuumuuttaan, ja ylempänä sijaitsevasta keittiökasvitarhasta toi tuulenhenki silloin tällöin tullessaan sellerin ja purjon väkevää tuoksua. Nuo kolme tyttöä olivat asettuneet rinteellä kasvavan vanhan luumupuun juurelle. Kaikilla kolmella oli valkea- ja punaraitaiset batistipuvut sekä pienet valkeat olkihatut. Roxane istui suorana nojaten puun runkoon, kädet ristissä helmassa ja silmäili suoraan eteensä keskipäivän kimaltelevaan kirkkauteen. Hän oli saanut äitinsä ylevän kauneuden, nuo suuret, ruskeat silmät, mutta piirteiden ankara puhtaus oli noissa nuorissa kasvoissa muuttunut melkein ilmeettömäksi rauhallisuudeksi. Eleonore lepäsi puun varjossa ja tuijotti kohden taivasta. Kukoistavat, pyöreät kasvot, joissa äidin sfinksinsilmät olivat muuttuneet ystävällisiksi, ruskeiksi tytönsilmiksi. Nuorin, Marie, oli heittäytynyt kirkkaaseen päivänvaloon. Hän makasi vatsallaan, nojasi päätään käsiinsä, takoi keltaisten kenkäinsä kärjillä kuoppia nurmikkoon ja söi puusta pudonneita, puoliraakoja hedelmiä. Ollakseen kuusitoistavuotias oli hänen vartalonsa harvinaisen kehittymätön, hoikka ja kulmikas, ja kasvot olivat leveät lapsenkasvot, posket punaiset ja silmät avoimet ja siniset. Kihara, hunajankeltainen tukka peitti suurimmaksi osaksi matalan otsan. Kaikki kolme olivat hetken vaijenneet, häikäisevä valo ja voimakas tuoksu teki pään raskaaksi ja antoi ajatuksille väsyneen, uneliaan hitauden. Äkkiä katsahti Marie Roxaneen, sylkäsi luumunkiven suustaan ja kysyi: »Ajatteletko nytkin suuriruhtinastasi?»

Roxane kohotti hieman kulmakarvojaan ja vastasi torjuvasti: »Kaikkea sinä kyseletkin.»

»No niin», jatkoi Marie, »minä tarkoitan vain, että sinulla nyt on jotakin ajateltavaa. Meillä ei ole.»

Roxane ei ollut kuulevinaan tätä huomautusta, vaan sanoi: »Älä sylje kiviä suustasi noin sopimattomasti.»

»Sopimattomasti?» Marie katsahti hämmästyneenä sisareensa, »mutta sinähän olet ennen tehnyt aina niin. Kun minäkin joudun kihloihin jonkun suuriruhtinaan kanssa, en minäkään enää tee niin. Sitäpaitsi, onhan aivan tietämätöntä, miten Venäjällä menetellään.» Kun Roxane ei vastannut, jutteli Marie edelleen: »Minähän pidän sinun Dimitriäsi ihastuttavana, hänellä on hyvin kauniit silmät pitkine ripsineen, hänen viiksensä ovat ikäänkuin pronssinväristä silkkiä ja hänen saksankielensä kuuluu hyvin hauskalta, on aivan kuin hän oikeastaan aikoisi laulaa. Hän käyttää kyllä vähän liian paljon hajuvesiä, mutta kyllä hyviä, Peau d'Espagnea ja jotakin imelää, luullakseni heliotrooppia.»

»Hänen silmänsä ovat kauniit», huomautti Eleonorekin. »Silloinkin, kun hän nauraa, ovat ne surulliset.»

»Niin, surulliset ne ovat», sanoi Roxane juhlallisesti. »Dimitrihän on niin iloinen ja hauska, mutta syvemmällä hänen olennossaan on jotakin surullista. Jo hänen äänensä. Kun hän kertoo kotimaastaan, kukkivista aroista, tataareista kieroine silmineen, aina on siinä jotakin alakuloista.»

»Tietysti», sanoi Eleonore, »kun kuulen sanan Venäjä, ajattelen suurta tasankoa, jolla hämärtää. En voi ajatella, että aurinko paistaisi siellä, siellä on aina hämärä, ja kaukana on suuri kaupunki ikkunat valaistuina, ja jossakin hämäryydessä joku laulaa tahi nauraa.»

»Mademoiselle Laure sanoo», ilmoitti Marie, »että Pietarin hovi on
Euroopan kevytmielisin hovi.»

Rinteeltään saattoi Marie nähdä puutarha-aitauksen. Maantie kulki sen sivutse nousten ylämäkeen ja yhtyen kylätiehen, jonka varrella sijaitsi pieniä taloja ja puutarhoja. Aurinkoisena ja hiljaisena lepäsi se nyt, ainoastaan koirat ja kanat kuljeskelivat siellä edestakaisin, ja joskus joku nainen kiiruhti vesiämpäreineen kaivolle. Mutta sen takana eräällä kukkulalla kohosi suurena ja valkoisena, välkkyvin akkunoin, Tirnow, kreivi Dühnen'in linna. Marie ei päästänyt maantietä silmistään, sillä joka päivä tähän aikaan kulkivat kolme Dühnen'in poikaa siitä sivutse matkallaan purolta, jossa olivat käyneet uimassa. »Siinä he ovat!» huudahti Marie ääneensä. Kaikki kolme sinisissä liinapuvuissaan, kosteat uimapyyhkeet hartioilla, ja kasvot niin auringonpaahtamina, että heidän vaalea tukkansa näytti melkein valkoiselta. Siinä oli Felix, kuusitoistavuotias kadetti, pitkä ja hoikka, Bruno kauniine tytönkasvoineen sekä Coco, huonosti kasvatettu seitsenvuotias nulikka. Molemmat vanhemmat pojat tervehtivät naisia. Coco pysähtyi, painoi kasvonsa aitausta vasten ja laski: »Kolme kaalinpäätä, kolme salaatinpäätä, kolme prinsessaa.» Sitten juoksi hän tiehensä. Marie seurasi tarkkaavasti silmillään poikia, kun he astuivat ylös kylätietä, kävivät yhä pienemmiksi ja lopulta hävisivät kokonaan. Ja joka kerran tuntui hänestä, ikäänkuin jokin olisi raskauttanut sydäntä, ikäänkuin tuolla ulkopuolella vapaa, iloinen elämä olisi kulkenut hänen ohitsensa.

Kreivitär Dühnen oli tosin kerran ollut poikineen linnassa, mutta silloin oli Felix univormussaan ollut jäykkä ja teeskennelty, ja molemmat toiset tukka sileäksi kammattuna ja valkeat kaulukset kaulassa äänettömiä ja hämillään. Ja kaikki kolme aivan toisia olentoja kuin ne pojat, jotka väljissä liinapuseroissaan, kuumina ja vielä kylvystä kosteina kulkivat puutarha-aidan ohi. Surullisena kääntyi hän taasen luumujensa puoleen. Kun hän heitti silmäyksen Roxaneen, huudahti hän: »Mutta, Roxane, minkä näköinen sinä olet, sinähän olet itkemäisilläsi, sinähän jo itket.»

Tosiaan olivatkin Roxanen posket kosteina kyyneleistä. Hän hymyili. »Ei se ole mitään», sanoi hän, »minusta tuntui vain äkkiä niin omituiselta, että minä muutaman päivän jälkeen en enää ole näkevä mitään tästä kaikesta, että se on oleva kaukana, kaukana poissa, aurinkoinen pieni paikka, jota tulen kaipaamaan.»

Marie kohautti olkapäitään. »Nämä vanhat karviaismarjapensaat», tuumi hän, »ovat kai viimeiset, joita minä tulen kaipaamaan.»

Pienet vaunut ajoivat maantietä aitauksen ohi ja Marie ilmoitti taasen: »Hyvä Jumala! siinä hän tulee.» Se oli kaupungin lukion professori Wirth, joka saapui kaksi kertaa viikossa linnaan pitämään prinsessoille luentoa historiassa. Marie ojenteli ja venytteli itseään ajatellessaan tulevan tunnin pitkäveteisyyttä. »Se on myöskin siunausta, kihlauksen tuomaa siunausta», sanoi hän, »että pääsee eroon näiden historiantuntien kurjuudesta. Tule, Lore, Roxane on onnellinen, hän voi jäädä tänne ja ajatella Dimitriään.» Huoaten nousivat molemmat tytöt ja lähtivät haluttomasti ja hitaasti astumaan linnaa kohti.

Kello neljä seisoi musta nelivaljakko linnan edustalla. Tähän aikaan oli ruhtinattarella tapana tehdä ajeluretki tyttärineen. Marie ei paljoa välittänyt näistä retkistä, ne tehtiin enimmäkseen vaijeten, ja tie oli liiaksi tuttu. Joka tapauksessa se oli tilaisuus, jolloin saattoi hengittää ulkomaailman ilmaa ja heittää silmäyksen muiden ihmisten elämään. Ensiksi oli kylätie. Kun vaunut kulkivat sivutse, pistivät naiset päänsä pienistä akkunoista, lapset istuivat puutarhanaidoilla suut ammollaan, miehet tervehtivät, koirat haukkuivat, syntyi iloinen ja meluava hälinä. Kirkon vieressä oli pappila. Puutarhassa seisoi pastorin rouva kahden tyttärensä kanssa, he pitelivät suuria vateja, joihin he noukkivat viinimarjoja. Heidän sileät, ruskeat tukkansa välkkyivät auringossa. Kun he huomasivat vaunut, tarttuivat he molemmin käsin vateihinsa ja niijasivat syvään. Sitten tuli Tirnow. Kaikki akkunat olivat avoinna, sisällä soitettiin pianolla valssia, kirsikkapuissa muurin vierellä istuivat pojat; kolme sinistä olentoa kaiken vihreän ja punaisen keskellä. Coco heilautti olkihattuaan ja huusi jotakin vaunujen jälkeen. Kuumana paahtoi aurinko maantielle, tomupilvi seurasi vaunuja, seutua peitti himmeä, keltainen verho, suuret takkiaislehdet tienvarsilla olivat tomunharmaat kuin imupaperi, ja vastenmieliset, suuret kärpäset surisivat ajelevien nenän ympärillä. Marien silmäluomet kävivät raskaiksi, ja hän alkoi taasen epäillä näiden ajeluretkien hauskuutta. Mutta vielä oli jotakin nähtävää. He ajoivat Schlochtin'in, parooni Üchtlitz'in, maatilan ohitse. Ja sepä olikin koko ajelun huippukohta. Varjoisana lepäsi tuo punainen rakennus mahtavien, vanhojen lehmustensa keskellä. Puutarhassa, tenniskentällä, juoksentelivat nuoret tytöt kirjavissa päähineissään ja nuoret herrat vaaleissa puvuissaan, heidän äänekäs puhelunsa kuului aina maantielle saakka. Puiden välissä riippui keinu, ja siinä istui punapukuinen tyttö, vieressä seisoi upseeri ja keinutti. Napit hänen tummassa sotilastakissaan välkkyivät kuin tuli. Ja kun tyttö lentäessään korkealle oksien väliin päästi pienen, kimeän kirkaisun, taivutti hän päätään taaksepäin ja nauroi. »Ihanaa», ajatteli Marie ja huokasi.

Nyt kääntyivät vaunut metsään, eikä ollut enää mitään, mistä hän olisi saattanut iloita. Jäykkinä ja säännöllisinä seisoivat männyt loputtomissa riveissään, metsä täynnä jättimäisiä lyijykyniä, ja vinosti paistoi iltapäiväaurinko latvojen läpi. »Miten hyvälle tuoksuaa», sanoi Eleonore. Hän sanoi niin joka kerta, Marie tiesi että se oli tuleva. Ja sitte näyttäytyi muutamia metsäkauriita puiden runkojen välissä ja Roxane sanoi: »Katsokaa, metsäkauriita!» Tämä tapahtui myöskin säännöllisesti kuin käen ilmestyminen vanhasta käkikellosta, jonka neiti von Dachsberg, kotiopettajatar, oli perinyt äidiltään; kello surisee, käki näyttäytyy ja sanoo: »Kukkuu», kello surisee, ja Eleonore sanoo: »Miten hyvälle tuoksuaa», kello surisee, ja Roxane sanoo: »Katsokaa, metsäkauriita.» — Metsä oli nyt lopussa ja pitkä poppelikujanne alkoi. Sen päässä häämöitti linna, suurena ja harmaana kaarevine päätyineen, paksuine pylväineen ja vihreine kuparikattoineen. Ulkoportailla seisoi Böttinger, pieni siniseen ja hopeaan verhottu olento, ja odotti.

Ennen päivällistä kokoonnuttiin vihreään huoneeseen. Se hetki oli aina miellyttävä, siinä oli juhlatunnelmaa. Nuo kolme tyttöä esiintyivät valkopukuisina ruusut vyössä, mademoiselle Laure de Bouttamcourt, mustakiharainen ranskatar, pukeutui mielellään vaaleaan silkkiin. Hän keskusteli kreivi Streith'in kanssa, taivutti päätään taaksepäin ja katseli keimailevasti häneen mustilla silmillään. Neiti von Dachsberg, kotiopettajatar, jonka tukka oli aivan vaalea, kasvot kalpeat ja kärsivälliset, seisoi hiukan syrjässä ja keskusteli puoliääneen majurin kanssa. Parooni Fürwit laski leikkiä prinsessojen kanssa. Hän oli ollut hovimarsalkkana ruhtinattaren isän luona ja luuli täälläkin olevansa samassa asemassa, mutta itse asiassa oli ruhtinatar vain halunnut valmistaa hänelle suruttoman vanhuuden, ottaessaan hänet taloonsa. »Kunniani kautta», sanoi hän, »näin unta, että kolme valkoista naista tuli vastaani. Sanon itselleni, että ne ovat enkeleitä. Mutta heti johtuu mieleeni: jos he menevät linnaan, miten on minun heidät esiteltävä? Miten esitellään enkeleitä?» Hän nauroi, sipsutteli pienillä jaloillaan ja siveli kaunista, ruskeaksi värjättyä poskipartaansa. Vihdoinkin saapui ruhtinatar, seurassaan paroonitar Dünhof, hänen ystävättärensä ja seuranaisensa, pieni, hengenahdistusta poteva nainen, jolla oli suuret, punakat kasvot ja lumivalkoinen tekotukka. Voitiin käydä pöytään. Ruhtinatar otti kreivi Streith'in käsivarren, kolme prinsessaa seurasivat häntä, Parooni Fürwit johti paroonitar Dünhofia, majuri neiti von Dachsbergiä, mademoiselle Laure kulki yksin. »Kun mennään pöytään», oli Marie kerran sanonut mademoiselle Laurelle, »ovat kaikki kauniisti puettuja, pöytä, valkeaan ja hopeaan katettuna, on kuin alttari, hiukan väristen asetutaan sen ääreen ja odotetaan kaikkia hyviä herkkuja, silloin voi toki jonkunverran iloita siitä, että on prinsessa.»

»Ah, ma pauvre petite!» [Voi pikku raukkaa! — Suom.] oli mademoiselle
Laure vastannut.

Pöydässä johti kreivi keskustelua. Ruhtinatar kuunteli häntä, ja hänestä saattoi huomata, että hän oli mieltynyt ja tyytyväinen kreivin puheluun. Paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit lausuivat myös joskus jotakin, neiti von Dachsberg puheli puoliääneen majurin kanssa, prinsessat istuivat suorina tuoleillaan ja vaikenivat.

»Niin», sanoi kreivi, »eilen oli parooni Üchtlitz luonani. Vanha herra näytti olevan vallan poissa suunniltaan. Ajatelkaa, sanoi hän, meidän Hildamme haluaa lähteä pois kotoaan ryhtyäkseen johonkin työhön. Haluaako hän hoitaa sairaita, haluaako hän lueskella, haluaako ruveta postineidiksi? Mistä minä tiedän. Hän ei voi kehittää itseään kotona, sanoo hän. Oletteko milloinkaan kuullut, että meidän aikanamme jokin nainen kehittäisi itseään? Ei — mutta hänen täytyy pois. Hän sanoo, ettei hän halua prinsessan tapaan istua kotona ja odottaa kruunua.»

Tämä herätti iloisuutta koko pöytäseurassa. »Hän ei minusta milloinkaan ole ollut miellyttävä», huomautti ruhtinatar, ja paroonitar Dünhof arveli: »Kun nuo naiset lopulta ovat kehittäneet itsensä, ei enää olla selvillä, miten heidän kanssaan menetellä.»

»Ja kaikki päättyy lopulta mielettömään avioliittoon», sanoi parooni Fürwit. Paroonitar nyökäytti päätänsä ja selitti varmuudella, että naisen paikka on kodissa.

Marie kävi miettiväiseksi. Oliko Hilda ollut tuo punainen tyttö keinussa, joka oli sallinut upseerin keinuttaa itseään? Hän oli aina ihaillut Hildaa, hänen vilkkaita, harmaita silmiään, hänen vaaleita palmikoitaan, ja toisinaan oli Hildalla tapana puhua vanhemmista ylimalkaan, rakkaasta Jumalasta tahi rakkaudesta tavalla, joka saattoi kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää, se oli kauheata, mutta kuitenkin miellyttävää. Ruhtinatar nousi pöydästä.

Seurue lähti puutarhasaliin. Täällä peittivät vihreät pitsiverhot lamppuja, lasiovet olivat auki, ja kesäyö täytti salin viileällä, suloisella tuoksullaan. Ruhtinatar antoi siirtää pari nojatuolia oven viereen, sinne hän istuutui ja kreivi hänen viereensä. He puhelivat keskenään, kreivi hiljensi ääntään, antoi sille pehmeän, laulavan soinnun, välistä kuultiin heidän yhdessä nauravan tahi vaikenivat he ja katselivat ulos yöhön. Silloin laski ruhtinatar kevyesti kätensä kreivin käsivarrelle ja sanoi: »Streith, tähtiä.»

»Niin, hm, tähtiä», vastasi kreivi ja koetti etsiä jotain erityistä, mitä voisi sanoa.

»Oikeastaan tulisi niiden tehdä meidät hermostuneiksi, noiden alati valaistujen naapuritalojen, joista emme tiedä, kuka siellä asuu.»

Paroonitar Dünhof pelasi parooni Fürwit'in kanssa halmaa ja majuri katseli vieressä. Toiset menivät ulos puutarhaan. Eleonore asetti kätensä Roxanen vyötäisille, ja molemmat kulkivat alas leveätä, hiekoitettua tietä. Nyt, kun ero oli lähellä, oli heillä paljon puheltavaa keskenään, eivätkä senvuoksi kaivanneet kolmatta. Neiti von Dachsberg ja mademoiselle Laure seurasivat prinsessoja jonkun matkan päässä. Marie tunsi itsensä poissuljetuksi ja laiminlyödyksi. Mitä hänen oli tehtävä. Hän tarttui mademoisellen käsivarteen ja veti hänet eräälle sivukäytävälle.

»Tulkaa», sanoi hän, »kertokaa minulle taas kasvatuslaitoksesta ja miten te kiipesitte ulos akkunasta kävelläksenne ylioppilaiden kanssa.»

»Ce n'est rien pour les petites princesses» [Se ei sovellu pikku prinsessoille. — Suom.], vastasi mademoiselle Laure jäykästi.

Marie tiesi sen. Kun ranskatar oli hyvällä tuulella, kertoi hän pelkkiä sellaisia juttuja, jotka eivät olleet pikku prinsessoja varten, mutta jos hän oli surullinen ja kaipasi kreiviä, jonka kanssa oli ollut salakihloissa, ja joka oli jättänyt hänet, silloin oli kaikki sopimatonta.

»Prinsessa Marie!» kuuli hän takanaan huudettavan, mutta hän ei enää siitä välittänyt, nyt tahtoi hän olla yksin ja onneton. Miellyttävää ei kylläkään ollut harhailla yksin pimeydessä, mutta hän tahtoi kärsiä. Yö hänen ympärillään oli sysimusta; jos hän katsoi ylöspäin, tuikkivat tähdet niin levottomasti, että häntä pyörrytti. Kylätieltä kuului vielä hiljaista laulua ja naurua, vaunut kulkivat maantietä pitkin, öisen hiljaisuuden läpi kuului niiden jyrinä kauan aikaa, ja se synnytti Mariessa tunteen äärettömästä, synkästä lakeudesta.

Puiston synkistä puuryhmistä kuului hiljaista kohinaa, tuntui kamalalta. Vieläpä kukatkin, joiden ohi hän kulki ja jotka hän tunsi niiden tuoksusta, ruusut ja leukoijat, tuntuivat vierailta, ja kun hän kumartui niiden puoleen, tuntuivat ne kylmiltä ja kosteilta ja poistyöntäviltä.

»Prinsessat istuvat kotona ja odottavat kruunua», tämä välähti nyt hänen mieleensä ja hän lausui sen ääneensä pimeydessä. Se kuului oikeastaan surulliselta, se kuului oikeastaan kaamealta, hän ei tiennyt miksi, mutta se kuului kaamealta, ja pitkin askelin kiiruhti hän taloon takaisin.

Puutarhasalissa valmisteltiin lähtöä. Kreivi Streith otti jäähyväisiä, toisetkin halusivat vetäytyä pois, ja toivoteltiin hyvää yötä toisilleen. Ainoastaan mademoiselle Laure puuttui; hän kuljeskeli vielä pimeässä puutarhassa ja muisteli kreiviään.

Prinsessat nukkuivat kaikki suuressa, valkeassa huoneessa. Kaikki oli täällä valkoista, seinät, vuoteet, pukeumapöydät ja nuo monet musliiniverhot. Marie antoi Alvinen, vanhan kamarineitsyen, riisua itsensä, kuin äänettömän, liikkumattoman nuken. Hän halusi nukkua, hän halusi saada tämän ilottoman päivän loppumaan. Kun hän lepäsi vuoteessa ja kamarineitsyt oli lähetetty pois, istuivat Eleonore ja Roxane vielä vieretysten ja kuiskailivat. Marie kuuli äänten soinnusta, että keskustelu oli sydämellistä ja liikuttavaa, se liikutti myöskin häntä. Äkkiä yhtyi hänkin puheeseen: »Minä en vieläkään voi ymmärtää, minkätähden minä en saa lähteä mukaan häihin.»

»Liian nuori», toisti Marie suuttuneena, »se ei ole syynä. Häissä voi kyllä olla mukana, vaikka ei olekaan täysikasvanut. Se on puvun takia, ja se on minusta kovasti pikkumaista.» Kun ei mitään vastausta tullut, sulki hän silmänsä, mutta katkeruus ei suonut hänelle lepoa. Huoneessa kävi hiljaiseksi. Eleonore oli mennyt vuoteeseensa, ja Roxane istui kuvastimensa ääressä, harjasi kaunista, mustaa tukkaansa, ja tuijotti kynttilänliekkiin. Niin teki hän joka ilta, ja jouduttuaan kihloihin, kesti tätä usein myöhään yöhön. Mutta tänään näytti Mariesta tämä olento, joka väsymättä harjasi pitkää, mustaa tukkaansa, ja tuijotti liekkiin, niin sydäntäsärkevän surulliselta. Hän alkoi itkeä.

»Itketkö sinä, pienokainen?» kysyi Roxane. Hän nousi ylös, ja astui
Marien vuoteen luo: »Minkätähden sinä itket?»

»Koska sinä lähdet pois», nyyhkytti Marie, »ja koska kaikki on niin surullista.»

Roxane suuteli sisarta otsalle: »Nuku vain», sanoi hän, »siltä tuntuu välistä, sitten on kaikki taas hyvin.» Näin sanoen palasi hän takaisin peilin luo, ja Marie painoi kasvonsa pielukseen ja itki, kunnes nukkui.

Karlstadt'iin lähdön aamu koitti. Marielle olivat edelliset päivät jo olleet ikävät. Toisilla oli ollut kaikenlaista puuhaa, puhuttiin puvuista, matkalaukuista, junien lähtöajoista, hänellä vaan ei ollut mitään tehtävää, hän saattoi mennä kävelemään kotiopettajattarien kanssa ja yksinään kuunnella professori Wirth'in historian luentoa. Kun lähdön hetki tuli, riippui Marie Roxanen kaulassa ja itki katkerasti, mutta hän oli jotenkin yksin suruineen. Ei edes Roxane, joka oli kärsinyt matkan aiheuttamasta levottomuudesta, osottanut syvempää liikutusta. Niin he sitten lähtivät. Marie meni huoneeseensa, heittäytyi vuoteellensa ja nyyhkytti. Joskus tuli Alvine häntä katsomaan, seisoi vieressä ja koetti lohduttaa: »Mitä kannattaa itkeä? Eihän kestä kauvan, ennen kuin pikku prinsessa itse viettää häitä.»

Mutta se ei voinut lohduttaa Marieta. Aamiaisella näyttäytyi hän itkettynein silmin, istui äänettömänä ja oli harmissaan, että neiti von Dachsberg, majuri, mademoiselle Laure, kaikki, jotka muulloin tavallisesti vaikenivat tai puhuivat vaan puoliääneen pöydässä, tänään keskustelivat hyvin äänekkäästi. Aamiaisen jälkeen meni hän ulos puutarhaan ja heittäytyi ruohikkoon vanhan luumupuun alle. Hän makasi siellä aivan hiljaa, kimalaiset surisivat syvällä, rauhoittavalla äänellä aivan hänen korvansa juuressa, sudenkorennot istuutuivat hänen rinnalleen, mutta hän ei liikauttanut itseään, hän makasi siinä kuin kuollut. Sen hän olisi suonutkin heille tuolla linnassa. Jospa hän todella olisi ollut kuollut, kuollut yksinäisyydestä ja pettymyksestä. Äkkiä hypähti hän ylös, Dühnen'in poikien täytyi pian tulla. Hän päätti tänään odottaa poikia aitauksen luona, se oli sopimatonta, hän tiesi sen, mutta juuri sitä hän tahtoi. Hän nousi ylös ja asettui aitauksen viereen. Tuolla he jo tulivat, kääntyivät juuri maantielle, edellä Coco, kädet täynnä pieniä kiviä, joita hän heitteli aitausta vasten. Kun hän huomasi Marien, jäi hän hämmästyneenä seisomaan.

»Hei!» huusi hän, »tänään on vain yksi.» Myöskin molemmat toiset pojat pysähtyivät ja tervehtivät.

Myöskin Marie punastui: »Olen», vastasi hän, »äitini ja sisareni ovat matkustaneet pois.»

Kun Felix ei enää osannut sanoa mitään, jatkoi Marie keskustelua:
»Oletteko olleet uimassa?

Marie ei vastannut siihen mitään, vaan kääntyi uudelleen Felix'in puoleen: »Onko se paikka kaukana, jossa te käytte uimassa?»

»Ei», vastasi tämä, »se on aivan tuon pienen niityn kulmauksen takana metsän reunassa.»

»Ettekö tunne sitä?» kysyi Felix hämmästyneenä, »kun menette tästä tien yli, olette heti siellä», ja äkkiä valaisi viekas pojanhymy Felix'in muuten niin vakavia kasvoja. »Me saatamme teidät sinne», esitti hän.

»No», arveli Felix, »me juoksemme kiireesti tien yli ja niityn poikki, metsässä ei meitä näe kukaan.»

Marieta huimasi, kuin ihmistä, joka äkkiä tekee päätöksen sokeasti heittäytyä vaaraan. »Odottakaa», huusi hän ja juoksi pienelle puutarha-aitauksessa olevalle veräjälle, ja niin seisoi hän maantiellä.

»Nyt eteenpäin!» komensi Felix, ja he alkoivat juosta. Maantieltä poikkesivat he pienelle niitetylle niitylle. Maa oli siellä kosteata, joka askeleella kuului hiljainen, kuriseva ääni, ja vähän mustaa vettä roiskahti kengille. Siinä lepäsikin pieni joki, välkkyen auringonpaisteessa, korkeitten, vihreitten ruohojen reunustamana. Tuoksui vedeltä, ruovoilta ja kostealta maalta. »Harvinaisen kiihottava seikkailuilma», ajatteli Marie. Ja vihdoinkin olivat he metsän reunassa, Marie jäi seisomaan, pani käden rinnalleen ja veti henkeä.

Marie koetti hymyillä: »Ei se mitään tee», sanoi hän, mutta itku oli lähellä.

»Nyt voimme kulkea hitaasti», arveli Felix. Bruno ja Coco juoksivat edellä, keräsivät kuusenkäpyjä ja heittelivät niillä oravaa, joka eräästä puusta pilkallisesti katseli heitä. Felix kulki Marien rinnalla ja esitti kohteliasta metsän isäntää. Vanhat kuuset majesteetillisesti alaspäin taipuvine oksineen ja harmaine naavapartoineen seisoivat tienvierillä, kauempana tuli tiheätä nuorta metsää, mahtavia juuria kiemurteli pitkin maanpintaa, jota peitti vihreä ja punainen sammal. Aurinko säihkyi kuusenneulasilla, ja ilman täytti lämmin pihkan tuoksu. »Juuria täytyy täällä varoa», sanoi Felix, »niitä ei huomaa, ja silloin niihin kompastuu. Tuolla on sisilisko, pyydystänkö sen? Sillä on keltainen maha.»

»Se ei tee mitään pahaa», sanoi Felix. »Niin, mustikoita löytyy täällä myöskin, mutta me tulemme paikalle, jossa niitä kasvaa enemmän, siellä voimme syödä itsemme kylläisiksi.»

Marie pysähtyi ja jäi kuuntelemaan ääntä, joka metsän läpi tunkeutui hänen luoksensa. »Mitä se on?» kysyi hän.

»Ne ovat kyyhkysiä», selitti Felix. »Aamusin, kun asettuu kuivuneen puun alle ja houkuttelee niitä, tulevat ne.» Ja Felix alkoi matkia metsäkyyhkysen huutoa.

Felix kohautti olkapäitään: »Minä osaan houkutella vielä useita muita lintuja», sanoi hän. Varmasti oli tämä metsä paljon mieltäkiinnittävämpi kuin se, jonka läpi Marie iltapäivisin ajoi vaunuissa tai jossa hän neiti von Dachsbergin kanssa käveli, palvelija kintereillään. Ja miten kotiutuneita pojat olivat täällä, Bruno ja Coco juoksentelivat ympäri kuin suuressa leikkituvassa, ja Felix puhui kuusista ja sisiliskoista kuin tovereista, ja tuntui nöyryyttävältä, että hän ei kuulunut tähän kaikkeen, vaan kuljeskeli kuin vieraissakävijä. Nyt saapuivat he pienen puron luo, joka kaivoi uomansa mustan maan läpi; sen vesikin oli mustaa, ainoastaan siellä ja täällä peitti vedenkalvoa vihreä kasvipeite. Lahonnut lauta oli asetettu sillaksi puron yli. Coco ja Bruno juoksivat varmasti yli ja keinuttivat lautaa.

»Oi kyllä», vastasi Marie luottavaisesti, mutta hänen sydämensä jyskytti, lauta oli liukas ja keinuva, hän pelkäsi putoavansa, ja — silloin hän jo putosi, seisoi keskellä mustaa, haaleaa vettä, ja rannalla korottivat Bruno ja Coco raikuvan naurun. Apua etsien katsoi hän Felix'iin, mutta tämänkin kohteliaat kasvot olivat vääristyneet leveään, pilkalliseen pojannauruun. Suurella lehdellä istui paksu sammakko ja katseli häntä jäykästi ja kiusoittavasti, ja hänen yläpuolellaan nauroivat metsäkyyhkyset puiden latvoissa.

»Tämähän on kuin hyvin, hyvin pahaa unta», ajatteli Marie, ja hän alkoi itkeä.

Vihdoin juoksi Felix hänen luoksensa, ojensi hänelle molemmat kätensä ja sanoi hyväntahtoisesti: »Tulkaa nyt.» Vaivalla sai hän hänet rannalle, siinä hän nyt seisoi, puku mustana ja märkänä, jalat painavina liejusta. Hän itki yhä, ja Coco nauroi yhä hurjaa nauruaan, mutta Felix kävi vakavaksi ja miettiväiseksi. »Tämäpä oli hullua, mitä me nyt teemme?» sanoi hän. Hän mietti ja teki päätöksensä. »Prinsessa Marie, olkaa hyvä ja käykää tänne», kääntyi hän taas kohteliaana Marien puoleen ja vei hänet tiheikköön, pienelle sammalta ja kanervaa kasvavalle aukeamalle, jota joka taholta ympäröivät nuoret kuuset. »Olkaa hyvä ja laittautukaa täällä kuntoon», jatkoi Felix, »täällä ei kukaan näe teitä ja täällä ovat uimapyyhkeemme, olkaa hyvä. Minä juoksen nopeasti kotiin ja katson, voisinko siepata jotakin kuivaa. Olen pian taas täällä, voitte olla aivan rauhallinen.»

Niin hän meni. Marie vaipui huolestuneena alas sammalelle. Hän tunsi itsensä hyvin onnettomaksi, nyt oli hänellä omantunnonvaivoja, mitä he tuolla kotona tulevat sanomaan; kaikki rohkeus, kaikki seikkailuhalu oli poissa, ja hän oli vain pieni tyttö, joka pelkäsi nuhteita. Koneellisesti alkoi hän riisua sukkiaan ja kenkiään, pudotti märät hameet päältään ja kääri uimapyyhkeet ympärilleen. Kiihtymystä seurasi suuri väsymys ja synkkä masennus. Etäältä kuuli hän molempien poikien äänet, Coco lauloi: »Olen nähnyt prinsessan jalat!» Hän ojentautui pitkälleen sammaleen, hänen yläpuolellaan keinuivat kuusenlatvat hitaasti edestakaisin vaalean sinistä taivasta vasten, oksalta oksalle hänen ympärillään keinuivat pienet hämähäkit välkkyviä rihmojaan pitkin, ja tiaiset lentelivät äänettöminä sinne tänne kuin pienet, harmaat sulkapallot; kaikki oli niin rauhallista ja huoletonta, oli melkein nöyryyttävää maata täällä omantunnontuskissa. Metsä lauloi hänelle laulujaan, tikka työskenteli väsymättömästi jossain läheisyydessä, ja tuontuostakin kuului närhin räikeä ääni. Marie ojenteli itseään, aurinko paistoi nyt lämpimästi hänen paljaille jaloilleen. »Ellei se olisi ollut niin kamalata, voisi se olla hauskaakin», ajatteli hän, noukki muutamia mustikoita, jotka kasvoivat läheisyydessä, ja söi ne. Männynoksalle hänen yläpuolelleen laskeutui suuri, sininen lintu, rauhallisena se siinä istui ja katseli Marieta. Mutta hän piti sitä kunniana, että tuo kaunis lintu silmäili häntä kuin jotain tuttua ja metsään kuuluvaa. Hän sulki silmänsä, hän ei enää ajatellut linnaa eikä neiti von Dachsbergiä, tuo kaikki tuntui hänestä nyt kovin kaukaiselta, hän ei ajatellut enää mitään, suloinen olemassaolon lämpö virtasi hänen jäsenissään, hänestä tuntui ikäänkuin hän auringon valaisemien kuusenoksien lailla huojuisi hiljalleen sinisessä avaruudessa, tahi keinuisi pienten hämähäkkien lailla hopeanhohtavissa rihmoissa.

Hän heräsi siitä, että jotakin putosi hänen päälleen. Hän nousi, tyytymättömänä siitä, että häntä oli häiritty. Hänen sylissään lepäsi sanomalehteen kiedottu kääre, ja kun hän avasi sen, löysi hän parin lyhyitä pojansukkia sekä puhtaaksipestyt siniset liinahousut. Neuvottomana silmäili hän esineitä, sitten heittäytyi hän uudelleen pitkälleen ja alkoi nauraa, hän nauroi niin, että koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän vallan lämpeni. Tämä antoi hänelle uutta rohkeutta. Hyvä, kävipä laatuun näinkin. Hän veti sukat jalkaansa, pujahti liinahousuihin, veti niiden päälle märät hameensa ja astui sitte ulos tiheiköstä. Nuo kolme poikaa vastaanottivat hänet vakavina, ankarin ponnistuksin pitivät he kasvonsa ja huulensa kurissa. »Eikö totta, prinsessa», sanoi Felix kohteliaasti, »näinhän käy laatuun, muuta ei ollut saatavissa.»

»Kyllä, kiitos», vastasi Marie, nyt jälleen kokonaan prinsessana, »näin on aivan hyvä.»

Huolellisesti talutettiin hänet vaarallisen portaan yli, ja metsän läpi kuljettaessa neuvoi Felix, miten hän kenenkään näkemättä pääsisi linnaan. Hän teki tämän suurella asiantuntemuksella, joka osotti, miten perehtynyt hän oli luvattomiin hankkeisiin. Niityllä alkoivat he uudelleen juosta, kiiruhtivat maantien yli ja pysähtyivät puutarha-aitauksen portilla.

»Kiitän teitä», sanoi Marie taas hieman hämillään, »se oli kuitenkin hyvin hauskaa.»

Varovasti hiipi Marie karviais- ja viinimarjapensaitten läpi ja puksipuuaitausta pitkin linnaan päin, joka vielä lepäsi äänettömänä päivällislevossaan. Ellei märkiä vaatteita ja pahoinpideltyjä kenkiä olisi ollut, olisi hän luullut uneksineensa, niin uskomattomalta tuntui kaikki keskellä tätä tuttua, juhlallista hiljaisuutta. Kenenkään näkemättä pääsi hän linnan takaovelle ja sitä tietä huoneeseensa. Sieltä soitti hän Alvinea, joka kyllä nuhtelisi häntä, mutta ei antaisi ilmi. Sitä ennen hän kuitenkin veti liinahousut jaloistaan ja piilotti ne.

Kun Alvine saapui ja sai kuulla, mitä oli tapahtunut, nuhteli hän hyvinkin ankarasti: »Prinsessa, joka juoksee metsässä vieraitten poikien kanssa, onko sellaista milloinkaan kuultu! Sehän oli täydellinen häväistys! Siitäpä tulee kaunis kuningatar. Tahtoisinpa nähdä sen kansan, joka huolii sellaisesta kuningattaresta.» Marien täytyi paneutua vuoteeseen ja jäädä rauhallisesti lepäämään, Alvine ilmottaisi, että prinsessalla oli päänsärkyä ja ettei häntä saisi häiritä.

Kun vanhus oli mennyt, sulki Marie silmänsä, ei, hän ei katunut mitään, hän oli vain hyvin väsynyt, ja hymyhuulin hän nukahti.

Marie heräsi iloisena ja virkistyneenä. Hänen täytyi ensin miettiä, mitä oikein oli tapahtunut, mutta sitten hän sen ymmärsi, hänen yksinkertaiseen prinsessan elämäänsä oli sukeltautunut salaisuus, iloinen merkillisyys, joka nauraa hihitti hänelle joka kerran, kun hän sitä ajatteli. Ja hän ajatteli sitä usein. Hän ajatteli sitä, kun parooni Fürwit vei hänet päivällispöytään, hän ajatteli sitä aterian aikana keskellä ruokasalin juhlallisuutta, ruokapöydän valkealta ja hopealta hohtavan alttarin ääressä, ja silloin tunsi hän selvästi suomaan, pihkan ja kuusien tuoksun. Illalla käveli hän mademoiselle Lauren kanssa pimeässä puutarhassa edestakaisin, ja mademoiselle kertoi kasvatuslaitoksesta ja ylioppilaista. Kun hän meni nukkumaan, pyysi hän Alvinea viipymään jonkun aikaa luonaan, sillä hän pelkäsi yksinään suuressa, valkoisessa huoneessa. Tuntui suloiselta katsella vuoteesta Alvinen rauhallisia kasvoja, jotka suuret silmälasit nenällä lampun kirkkaassa valossa kumartuivat sukkakutimen ylitse.

»Sitä en tiedä», vastasi Alvine harmistuneena, »pikku prinsessan tulee nyt nukkua.»

Mutta Marie kysyi edelleen: »Alvine, juoksitko sinäkin vieraitten poikien kanssa metsässä?»

Marie katseli ylös kattoon. Jokaisen yksilön todellisen elämän muodostavat hänen salaisuutensa, sen Marie nyt ymmärsi. Kaikilla on omat salaisuutensa, kaikilla, koko linna oli täynnä niitä. Mademoiselle Laure oli kerran kertonut, että kun hän aamupäivällä vetäytyy huoneeseensa ja sulkee oven jälkeensä, tanssii hän usein kokonaisen tunnin, sillä, sanoi hän, elämä linnassa ei ollut mitään elämää, »on etouffe». Niin, niin se oli, niin tekivät he kaikki, koko linna juhlallisuuksineen oli täynnä tuollaisia suljettuja ovia, joiden takana ihmiset salaa tanssivat. Kaikki tekivät siten, vanha parooni Fürwit, surumielinen neiti von Dachsberg, majuri, pieni parooni Dünhof ja äiti — niin, myöskin äiti. Ja tämä ajatus kiihotti niin Marieta, että hänen koko ruumiinsa ponnahti kuin kala vedessä.

»Tänään on pikku prinsessa tuhma», murisi Alvine. Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan istui Marie paikallaan luumupuun alla, paperiin käärityt liinahousut vieressään, ja odotti.

Ensimmäisinä tulivat Coco ja Bruno. Coco painoi nenänsä aitaa vasten ja huusi: »Hän tulee jälestä. Sitten juoksi hän pois ja rallatti: »Hän on prinsessaan rakastunut!»

Marie otti pakettinsa ja asettui puutarhaveräjälle. Sieltä tuli jo Felix'kin hitaasti astellen, uimapyyhe olkapäillä. Hän pysähtyi ja nauroi. »Onko se tehnyt teille hyvää», kysyi hän.

»Kyllä, kiitoksia», vastasi Marie, »halusin antaa nämä teille takaisin.» Hän avasi portin ja lisäsi punastuen ja hyvin kohteliaasti: »Ettekö astuisi vähäksi aikaa sisään? »Tännekö?» kysyi Felix hämmästyneenä.

»Oh, kukaan ei näe meitä», vakuutti Marie, »meidän pitää vain asettua viinimarjapensaiden suojaan.»

Marie kulki edellä osottaen tietä keskelle karviais- ja viinimarjapensastiheikköä. Suuren viinimarjapensaan edessä hän pysähtyi ja sanoi: »Olkaa hyvä, täällä.»

Felix'in täytyi heittäytyä sinne pitkäkseen ja Marie istuutui hänen viereensä. Molemmat istuivat vakavina kuin vastaanottohuoneessa. Heidän ympärillään ja yläpuolellaan riippuivat oksat täynnä läpikuultavia, punaisia terttuja, auringonpaahteen kuumentamina, ja pensaat olivat täynnä hiljaista surinaa ja helinää, ikäänkuin poreilisivat ja kiehuisivat kypsät marjat täällä kuumuudessa. Senlisäksi välähteli ilma lukemattomista välkkyvistä siivistä ja kiiltävistä ruumiista.

»Syön mielelläni», vastasi Felix, ja hänen ruskea pojankätensä monine naarmuineen ja hyttysenpuremineen tarttui terttuihin.

Kyllä, Felix osasi uida, siihen heidän täytyi oppia kadettikoulussa. Ja nyt kysyi Felix vuorostaan:

»En», vastasi Marie, »haluaisin oppia, mutta lääkäri on sen minulta kieltänyt.»

Marie punastui: »Oi ei», sanoi hän, »se on ainoastaan sentähden, että minä talvella yskin.»

Felix kohautti olkapäitään: »Lääkärit ovat aina niin turhantarkkoja», virkkoi hän halveksivasti.

Sitte he eivät vähään aikaan tienneet, mitä sanoisivat toisilleen, Felix söi viinimarjoja, ja Marie katseli tarkkaavasti vierastaan, tuota pojanvartaloa, joka niin mukavasti ja laiskasti venytteli väljässä liinapuvussaan, ruskeita kasvoja, joissa siniset silmät loistivat niin vaaleina ja hampaat niin häikäisevän valkoisina. Merkillinen oli suu lyhyine, kaarevine ylähuulineen, se saattoi lujasti sulkeutua ja näytti silloin harvinaisen vakavalta, mutta kun hän avasi sen ja nauroi, silloin nauroivat koko kasvot mukana, hillitöntä, äärettömän kevytmielistä naurua.

»Onko se punainen», kysyi Felix ja tarttui Marien käteen ja piti sitä hetken kuumassa pojankädessään. »En näe siinä mitään», sanoi hän ja antoi sen pudota. Ja sitten täytyi molempien lasten hymyillä toisilleen, he eivät tienneet miksi.

»Nyt on kai minun jo aika lähteä» — sanoi Felix, ja kun ei Marie siihen mitään sanonut, ryömi hän vikkelästi kuin lumikko pensaitten alitse puutarha veräjälle. Mutta Marie istui vielä kauvan viinimarjapensaan alla, poimi miettivänä viinimarjoja ja muisteli lämpimin tuntein kulunutta, merkillistä hetkeä.

Marien mielestä oli päivässä enää yksi ainoa tunti, kuuma, kultainen tunti. Nuoren sydämen taidolla tuhlata pyyhki hän pois kaikki muut elämykset tämän ainoan elämyksen tähden. Hänestä oli senvuoksi yhdentekevää, kuunteliko hän professori Wirthin historianluentoa, tahi ajeliko hän iltapäivällä yksin neiti von Dachsbergin kanssa. Pääasia oli, että puoli päivän aikaan pitkä pojanvartalo lepäsi viinimarja pensaan alla, kuumana kävelystä, tukka kosteana, vaatteissa vielä jotakin veden ja kaislojen tuoksusta, ja heidän ympärillään viinimarjojen hapahko tuoksu ja keskipäivän kuohuva elämä. Keskustelukin sujui jo paremmin.

»Kreivi Streith sanoi niin», vastasi Marie, »hän sanoo, että teiltä puuttuu alistuvaisuutta.»

Felix nauroi tyytyväisenä: »Niinpä niin», arveli hän, »aina ei voi antaa pakottaa itseään.» Ja nyt tulivat historiat salaisista tupakoimisista, juomingeista ja ikkunan kautta kulkemisista, aina välistä hiljaisen, pilkallisen naurun keskeyttämänä.

Marie kuunteli tarkkaavaisena ja nauroi myöskin tuota hiljaista, pilkallista naurua. Felixin nauru oli liian tarttuvaa, hänen täytyi nauraa mukana, tuntui kuin joku olisi kuljettanut höyhentä hänen kasvojensa yli ja kutkuttanut häntä. Hyvältä tuntui myöskin silloin, kun ei heillä ollut mitään toisilleen sanottavaa, kun Felix lakkaamatta antoi punaisten terttujen hävitä kauniiden huultensa taakse ja vain silloin tällöin löi jonkun hyttysen kuoliaaksi Marien kädeltä.

Silloin valtasi Marien suloinen ahdistus, hengitys kävi hiukan raskaaksi ja kädenselkää poltti. Kerran oli kuitenkin vaara lähellä. He kuulivat läpi keskipäivän hiljaisuuden äkkiä neiti von Dachsbergin äänen, joka valittavalla diskantillaan huusi: »Prinsessa Marie!»

Felix paneutui aivan pieneksi ja ryömi viinimarjapensaan alle kuin siili. Marie oli hyvin pelästynyt. »Menkää te vain, minä jään tänne», kuiskasi Felix.

Silloin sukelsi Marie esille, punaisena ja kuumana, pieniä lehtiä pörröisessä tukassa. Etäämpänä vadelmapensaitten luona seisoi naisia vaaleissa puvuissa, ja neiti von Dachsberg huusi ja viittasi. Marie tunsi paroonitar von Üchtlitz'in ja hänen tyttärensä Hildan.

»Mutta prinsessa», sanoi neiti von Dachsberg surullisesti, »tähän aikaanhan ei olla ulkona.»

Mutta paroonitar hymyili ja arveli: »Tähän aikaan maistuvat marjat parhaalta, sen minä tiedän. Olen tuonut teidän luoksenne tyttäreni Hildan, prinsessa Marie, hän pitää teille vähän seuraa.»

Paroonitar oli pitkä, kaunis nainen, joka kulki hyvin suorana ja liikutteli vielä nuorekasta päätään hyvin varovasti, ikäänkuin tuo vaalea tukkalaite olisi ollut kruunu, joka saattoi milloin tahansa pudota. Hänen vieressään seisoi Hilda, myöskin pitkänä ja suorana. Kreivi Streith oli sanonut: »üchtlitziläiset naiset kulkevat kuin haarniskoidut sotilaat». Hildalla oli komea, tuhanvärinen tukka, hyvät värit ja leveä, hyvin punainen suu.

Marie oli niin kiihtynyt, että hän ei tiennyt, mitä sanoi, yksi asia oli hänellä kuitenkin selvillä: heidän täytyi täältä poistua. Hän tarttui Hildan käsivarteen ja sanoi: »Menkäämme lehtokujalle, siellä on varjoa.» Molemmat tytöt kulkivat edellä, ja vanhemmat naiset seurasivat hitaasti jälessä.

Marie puhui paljon ja nopeasti aivankuin kuumeessa, hän kiitti Hildaa rajusti, että tämä oli tullut. »Minähän olen niin yksin. Häihin ei minua ole otettu mukaan, se on kuitenkin häpeällistä, eikö totta?»

Hilda kuunteli ääneti, hiukan ylimielinen hymy huulillaan, ja katseli koko ajan tarkkaavaisesti Marieta. »Te olette muuttunut, prinsessa», sanoi hän, Te olette niin elämänhaluinen ja vilkas.»

Tämä loukkasi Marieta, hän tuli aivan punaiseksi: »Minkätähden me emme kehittyisi? Luonnollisesti en halua tulla sairaanhoitajaksi tai postineidiksi, mutta voinhan silti kehittyä.»

Mutta Hilda nauroi äänekästä, hyväntahtoista nauruaan: »Tuon postineidistä on isäni sanonut, sen tunnen. Ei, postineidiksi en minäkään halua, löytyy niin paljon toisia aloja, niin, oikeastaan ovat kaikki alat tarjolla, meidän pitää vain vallata ne. Meidän veljemme eivät myöskään jää kotiin, vaan tulevat miksi tahtovat. Minkätähden meidän tulisi aina pysyä tyttärinä? Tytär on niin kauhea sana. Tytär on olento, joka oikeastaan on olemassa vain sitä varten, että hänet illalla voidaan lähettää sisälle noutamaan vaippaa äidillensä, koska ilma alkaa käydä viileäksi.»

Marie ei enää oikein kuunnellut, hän ajatteli vain sitä, oliko tuolla viinimarjapensaan alla vielä sininen olento kätkettynä, ja kun Hilda huomasi että hänen kuulijansa oli hajamielinen, vaikeni hän. Niin kulkivat molemmat tytöt hetken ajatuksiinsa vaipuneina läpi lehtivarjojen välkkyvän leikin ja auringonpaisteen isossa lehtokujassa. Vihdoin kysyi Marie aivan odottamatta:

»Olitteko te tuo punainen tyttö keinussa, joka antoi upseerin keinuttaa itseään, kun me ajoimme ohitse?»

»Olin», vahvisti Hilda, »upseeri oli serkkuni Barnitz, hän on hiukan ihastunut minuun.»

»Tosiaankin? Kertokaa toki minulle», ahdisti Marie, »pidättekö te myös hänestä?»

»Pidän kyllä, miksikä ei», vastasi Hilda, aivan kuin olisi ollut kysymys jostakin aivan jokapäiväisestä asiasta, »hänen rakkautensa on hyvin runollista. Hän lahjoittaa ruusuja, puristaa salaa kättäni ja tekee rakkaudentunnustuksia. Joka ilta, kun kävelemme hämärässä puutarhassa, tekee hän rakkaudentunnustuksen. Kun saavumme määrätyn leukoijapenkin luo, alkaa hän.»

»Sitä en tiedä», vastasi Hilda, »rakkaudentunnustuksessa tulee pääasiassa kysymykseen lämmin, laulava ääni, joka menee sydämeen. Jumalani, niinkauan kuin he ovat meihin rakastuneita, ovat he kaikki miellyttäviä; mutta niinpian kuin he huomaavat, että mekin tulemme heikoiksi, muuttuvat he naurettaviksi; silloin näyttelevät he heti kuninkaallista leijonaa, joka ravistaa harjaansa, ja meidän tulee olla noina pieninä, paljaina naarasleijonina. Ei, silloin vasta miehet ja naiset ovat samanarvoisia, kun mies voi suudella meitä ottamatta heti päälleen tuota tyhmää suojelija-ilmettään.»

Mutta Hilda nauroi: »Voi näitä pieniä prinsessoja, mitä kaikkea he haluavat tietää.»

Nyt olivat he saapuneet linnan edustalle ja nousivat ylös portaita puutarhasaliin, jossa tee tarjottaisiin. Marie puristi lujasti Hildan käsivartta ja sanoi hiljaa: »Miten kaunis ja viisas te olette.» Tällä hetkellä alkoi hän syvästi rakastaa Hildaa. Hilda hymyili sääliväisesti.

Ruhtinatarta odotettiin palaavaksi seuraavana päivänä. Marie ilmoitti toverilleen viinimarjapensaan alla, että tämä oli viimeinen päivä, jolloin he täällä voivat tavata.

Felix kohotti kulmakarvojaan ja yritti olla välin pitämättömän näköinen. »Vai niin», sanoi hän, »minunkin täytyy pian lähteä, sillä tuo kirottu koulu alkaa taas.»

Marie kyseli uimisesta, Felix tappoi hyttysen Marien kädeltä, mutta muuten oli yhdessäolo tänään hyvin harvasanaista ja alakuloista, kaikki näytti Mariesta tänään niin surulliselta, auringonpaiste ja viinimarjat ja mehiläisten yksitoikkoinen surina. Jommankumman täytyi nyt sanoa jotakin kaunista ja suloista, mutta Felix'iltä ei voinut mitään odottaa, eikä hänelle itselleenkään juolahtanut mitään mieleen. »Niin, nyt minun täytyy lähteä», sanoi Felix kevyesti, ojensi Marielle kömpelösti kätensä ja valmistautui pujahtamaan tiehensä. Äkkiä hän kuitenkin kääntyi, tarttui takaapäin Marien päähän, taivutti sen taaksepäin ja painoi kiihkeästi kuumat huulensa hänen suulleen. Sitten hän oli poissa.

Marie istui liikkumattomana ja tyrmistyneenä paikallaan; sitä hän ei ollut odottanut. Se loukkasi häntä, Felix oli tosiaan liian rajuluontoinen, ja häneltä puuttui kuria. Ja kuitenkin järkytti se häntä syvästi, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän alkoi itkeä kyyneleitä, jotka aurinko kuumensi hänen poskillaan; hän itki, koska Felix oli loukannut häntä ja koska hänen elämyksensä tänään päättyivät ja koska hän niin tuskallisesti kaipasi tuota suurta, hurjaa poikaa täällä viinimarjapensaan alla.

Ruhtinatar oli palannut, ja elämä kulki taas vanhaa tuttua latuaan. Niinkuin tavallisesti, kokoonnuttiin päivällisen jälkeen puutarhasaliin. Paroonitar Dünhof pelasi halmaa parooni Fürwit'in kanssa, ja ruhtinatar istui avonaisen puutarha-oven luona, vieressään kreivi Streith, joka piti hänelle seuraa.

»Oi kreivi», sanoi ruhtinatar hitaasti, ikäänkuin tuntuisi hänestä hyvältä antaa sanojen yksitellen kaikua, »miten hyvältä tuntuu olla taas kotona rauhassa. En sovi enää hovielämään, pienine harrastuksineen se väsyttää minua, eikä kiinnitä mieltäni.»

»Se on totta», vakuutti kreivi ja loi silmänsä alas, niin että näytti siltä, kuin olisi hän istunut silmät ummessa, »siellä vallitsee yksitoikkoinen staccato prestissimo. Meillä on täällä kuitenkin rauhalliset urkuäänemme.»

»Se kuuluu kauniilta», arveli ruhtinatar, »mutta kenties ei asian pitäisi olla niin. Kälyni, herttuatar, kysyi minulta, eikö ole vaikeata ylläpitää tyttöjen kasvatukselle välttämätöntä etikettiä. Armias taivas. Hyvä Dünhof'imme tekee mitä voi, mutta pelkään, että meidän etikettiparkamme ei tyydyttäisi herttuatarta. Mutta minkä sille mahtaa, täällä maalla tulee mukavuutta rakastavaksi ja hiukan araksi.»

Kreivi nauroi hiljaa. »Niinpä kyllä, minäkin olen usein kummastellut hovielämämme sankareita. Ja ajatella, että itsekin on ollut sellainen sankari.»

»Katsokaapa», jatkoi ruhtinatar miettiväisesti, »minusta näyttävät kaikki nuo ihmiset kallisarvoisilta koruilta, jotka aina lepäävät koteloissaan. Minäkin olin kerran sellainen olio, joka en milloinkaan päässyt ulos kotelosta. Nyt on minut otettu ulos kotelosta, se on kenties väärin, mutta suloiselta se tuntuu.»

Kreivi kumartui hiukan eteenpäin ja sanoi hillityllä äänellä: »Kenties löytyy kuitenkin hetki, jolloin meillä on oikeus omaan elämäämme.»

Ruhtinatar katsoi häneen rauhallisen ystävällisesti. »Nyt on meillä joitakuita rauhallisia viikkoja edessämme», sanoi hän, »niistä tahdomme nauttia, meidän, miten sanoittekaan, urkuäänistämme. Myöhemmin tulee taas levottomuuksia, mieheni veljenpoika, kihlaus, metsästysretket. Huomenna, arvelen minä, lähden taas ratsastamaan.» Hän nojasi taaksepäin tuolissaan, tuijotti yön mustaan hiljaisuuteen ja siveli hiljaa toisella kädellä toista, ikäänkuin osottaisivat kädet toisilleen kiitollisuuttaan: »Ah kreivi», sanoi hän, »miten väkevästi leukoijat tänään tuoksuvat.»

Marie meni Eleonoren kanssa puutarhaan. Nyt tahtoi hän olla se, jonka kanssa sisar keskustelisi luottavaisesti, ja hän tiesi, että Eleonorella oli tärkeitä asioita hänelle uskottavana. Mademoiselle Laure, joka, Jumala tiesi mistä, sai kaikki asiat ensimmäisenä tietää, oli ilmoittanut Marielle, että Eleonoren kihlaus serkkunsa Joachimin kanssa Neustadt-Birkensteinista oli päätetty asia. Lokakuussa tulisi perintöprinssi Gutheiden'iin, ja silloin julkaistaisiin kihlaus. Tämän asian halusi Marie Eleonorelta kuulla. Tämä pysyi kuitenkin harvasanaisena ja surullisena. Tietysti Mariekin oli surullinen, koska Roxane oli poissa, mutta se ei ollut mikään syy vaikenemiseen. Niinpä kertoikin hän ensin itsestään, yksinäisyydestään ja siitä, miten tärkeitä neiti von Dachsberg ja majuri olivat olleet pöydässä ja miten neiti von Dachsberg ajelumatkoilla oli nojannut vaunun selustaan, ikäänkuin hän olisi ollut ruhtinatar. Kun Eleonore sittekin vaikeni, suuttui Marie. »En ymmärrä Lore», sanoi hän, »miksi et sano minulle, että olet kihloissa serkku Joachimin kanssa.»

»Sinä saat sen kyllä ajoissa tietää, pienokainen», vastasi Eleonore rauhallisesti.

»Siis se on totta?» jatkoi Marie. »Kaikissa tapauksissa on loukkaavaa, että kaikesta saan ensin tietää mademoiselle Laurelta. Ja sitten käyttäydytte Roxane ja sinä, ikäänkuin kihlaus olisi jotakin surullista.»

»Se on jotakin vakavaa», sanoi Eleonore. Marie kävi miettiväiseksi.
Niin, sen hän myönsi, kenties oli kihlaus jotakin vakavaa.

Oli kihlaus nyt vakavaa tahi ei, missään tapauksessa se ei toistaiseksi muuttanut mitään elämän yksitoikkoisuudessa näinä loppukesän päivinä, jolloin taivas oli aina sininen ja auringonpaiste räikeän kirkasta. Aamusin lähti ruhtinatar Eleonoren kanssa ratsastusretkelle. Marie ei saanut ratsastaa, lääkäri oli sen kieltänyt. Alakuloisena seisoi hän linnan portailla ja katseli, miten kauneina nuo kaksi olentoa tummansinisissä ratsupuvuissaan, pienet, kiiltävät hatut päässä ja hunnut tuulessa liehuen lähtivät liikkeelle aamuauringon loistaessa. Hän seurasi heitä silmillään, kunnes viimeinenkin häive jälessä ajavan palvelijan sinisen- ja hopeankirjavan takin selästä oli kadonnut puiston puiden suojaan. Ruhtinatar ratsasti mielellään täyttä ravia alas ajotietä puiston portille, sitten käännyttiin nuoreen metsään. Ilma oli vielä täynnä kimaltelevaa kosteutta, joka miellyttävän vilvoittavana hiveli kasvoja. Molemmin puolin tietä seisoivat pienet puut kuin vihreänsiniset haarakynttiläjalat, metsäniityt olivat Vielä harmaat kasteenkostuttamista hämähäkinverkoista. Ruhtinatar oli näillä aamuratsastusretkillä nuorekkaan vilkas. »Lapsi», huusi hän, »eikö ole ihanaa? Voiko löytyä mitään ihanampaa! Minkätähden et vastaa?» Kevyt puna nousi hänen poskilleen, ja hänen silmänsä kostuivat. Eleonore ihaili luontoa, hän ihaili ennen kaikkea äitiään. Mutta hänen hiljainen ja rauhallinen mielenlaatunsa ei voinut käsittää, miten sellaisesta saattoi niin innostua.

Kreivi Streith odotti heitä eräässä tienkäänteessä. Hyvin suorana istui hän suuren, vaalean ratsunsa selässä ja tervehti niin syvään, että musta samettilakki hipaisi satulannuppia. »Oi kreivi», huudahti ruhtinatar, »eikö tämä aamu olekin ihmeellinen? Tämä ilma ja tämä valo hurmaavat ihmisen.»

Kreivi liittyi naisten seuraan, kauniisti ja sirosti ratsasti hän ruhtinattaren vieressä, ja hänen ratsunsakin kulki varovaisesti ja huomaavaisesti. Tie muuttui nyt leveämmäksi ja ruhtinatar komensi täyttä laukkaa. Lyhyttä laukkaa ajettiin nyt korkeiden kuusten sivutse, joiden oksilta aamutuuli varisti kirkkaita pisaroita ratsastajien päälle. Ruhtinatar antoi täyden vallan liikutukselleen, uneksivasti hymyillen vastaanotti hän jokaisen tuulenhengen ja jokaisen auringonsäteen. Vihdoin kiristi hän ohjia, ja hevoset alkoivat astua. »Se oli ihanaa», sanoi hän ja hengitti syvään, »näin paraiten saattaa juoda aamun koko ihanuuden.»

»Niinpä niin», arveli kreivi, »metsä aamujuomana, eipä olekaan hullumpaa.» Hetken ratsastivat he äänettöminä vieretysten, sitten alkoi ruhtinatar keskustella kreivin kanssa: »Te ette eilen ollut päivällisellä. Mitä olette tehnyt koko illan?»

»Annan sytyttää kaikki lamput salongissani», kertoi kreivi, »ja menen ulos puutarhaan. Eilen ei ollut ainoatakaan tähteä taivaalla, ja yö oli niin pimeä, että ainoastaan kukkien tuoksun ohjaamana saatoin löytää tien. Se on hyvin kaunista, kuulee kesäpäärynöiden putoilevan ruohikolle, ja ympärillä kuuluu pehmeitä, hiipiviä askeleita, ne ovat siilejäni, jotka ovat hiiriä pyydystämässä. Ja kun katson taloon päin, loistavat ikkunat, ja minä kuvittelen mielessäni, että tuolla sisällä istuu joku ja odottaa minua. Yksinäisen miehen unelmia.»

Ruhtinatar ei vastannut mitään, hän kumartui vain satulassaan ja taputti hellästi hevosensa kaulaa. Eleonore kuunteli ääneti keskustelua, ja hänestä tuntui, että nuo molemmat olivat kokonaan unohtaneet hänet.

Marie sai tällävälin tehdä neiti von Dachsbergin kanssa kävelymatkan metsän läpi. Metsä näytti hänestä äärettömän autiolta ja ikävältä. Sienissä tien varrella ei ollut mitään leikillistä, ja oravat oksilla näyttivät yhtä elottomilta kuin kuvat niissä luonnontieteellisissä tauluissa, joita Marien lapsena oli tapana sunnuntai-iltapäivin unisin silmin katsella. Neiti von Dachsberg ylläpiti keskustelua: »Kun äitini», kertoi hän, »joskus aamusin otti minut mukaansa metsään, olin kuin taivaassa, tunsin itseni niin iloiseksi, melkeinpä vallattomaksi, ja ahdistelin äitiäni kysymyksillä, kaikki tahdoin tietää, kaikki tahdoin oppia.»

Marie kohotti kulmakarvojaan, ei, hän oli varmasti päättänyt, ettei hän tee ainoatakaan kysymystä neiti von Dachsbergille. Paremmin hän sittenkin tuli toimeen Friedrich lakeijan kanssa, joka unisena ja välinpitämättömänä kulki jäljessä. Muuten ei ollut mitään hauskaa tähän aikaan odotettavissakaan. Keskipäivän aikaan istuivat prinsessat luumupuun alla, mutta ilma täällä tuoksuineen ja sävelineen muistutti niin tuskallisesti Felixistä. Hän odotti jännitettynä, milloin Dühnenin pojat kulkisivat aitauksen ohi, ja kun he tulivat ja Felix hymyili ja tervehti, tunsi hän sydämensä lämpiävän.

Ruhtinatar kertoi illalla päivällispöydässä, että vartija edellisenä yönä oli kuullut suuresta lehmuksesta talon edustalla ikäänkuin kyyhkysen kuherrusta. Kun hän lähemmin tutki asiaa, pääsi hän selville, että joku istui puussa. Vartija sai miehen alas, ja se ei ollut kukaan muu kuin Felix Dühnen. Kreivitär oli tänään käynyt linnassa pyytämässä anteeksi poikansa puolesta. Rouvaparalla on paljon surua tuon hillittömän nuoren miehen takia.

»Tuolta nuorelta herralta saa hän vielä paljon odottaa», arveli kreivi
Streith, »eikä siinä auta isän liikanainen ankaruuskaan.»

Marie kumartui syvään lautasensa yli, hän tunsi, miten veri kuumana kohosi hänen poskilleen, häntä halutti nauraa, ja kuitenkin kuristi outo liikutus hänen kurkkuansa.

Elokuun 20 päiväksi saapui tavallisesti kutsu Schlochtin'ista. Sinä päivänä vietti nimittäin paroonitar Üchtlitz syntymäpäiviään. Ruhtinatar ei pitänyt tästä kutsusta. »Paroonitar», arveli hän, »on kyllä viisas ja virkistävän vilkas nainen, mutta koko meno siellä on minusta, mitenkä sanoisin, tyttärilleni liian vapaata.» Tällä kertaa erittäinkin tuli kutsu hänestä hyvin sopimattomasti, sillä hän väitti viime aikoina olleensa kovasti ihastunut rauhaansa. Mutta Üchtlitz'in perhettä ei voinut loukata. Senvuoksi päätettiin, että molemmat prinsessat paroonitar Dünhof'in ja parooni Fürwit'in seurassa noudattaisivat kutsua.

»Vihdoinkin annamme jotain elonmerkkiä itsestämme», sanoi Marie pukeutuessaan Alvinelle. Avovaunut seisoivat oven edustalla, parooni Fürwit käveli levottomana ulkoportailla edes takaisin, ja katseli vähän väliä kelloa. Myöskin prinsessat olivat valmiit lähtemään sinisissä kesäpuvuissaan, korallinauhat kaulan ympärillä.

»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne», sanoi Marie, »mutta onko tosiaankin etiketin mukaista antaa prinsessojen odottaa?»

»Hyvä», sanoi Marie, »siihen minäkin ensi kerralla vetoan.» Parooni nauroi, niin että hänen pienet kasvonsa olivat yhtenä ryppynä, hänestä prinsessa Marie oli oikein sukkela. Vihdoin saapui paroonitar Dünhof, ja voitiin lähteä.

Matkalla keskustelivat parooni ja paroonitar, mihin varokeinoihin olisi ryhdyttävä prinsessojen suojelemiseksi niiltä vaaroilta, jotka heitä perillä odottivat. Sehän oli kokonainen hienosti ajateltu suunnitelma. Marie kuunteli pitkästyneenä. Jo nuo varovaisuustoimenpiteet yksinään saattoivat riistää retkeltä kaiken hauskuuden.

Vaunut eivät ajaneet linnan edustalle, vaan kääntyivät niitylle, jonka, keskellä kasvoi pieni lehmusmetsikkö, siellä aijottiin tarjota tee. Niitty ja metsikkö olivat täynnä ihmisiä, täynnä kirjavia pukuja, täynnä kirjavia nauhoja ja kirjavia hattuja, jotka puiden vihreätä taustaa vastaan ja iltapäiväauringon kultaamina saivat kauniin jalokiviloisteen. Metsikön edustalle oli Üchtlitz'in perhe asettunut, paroonitar kolmen tyttärensä, Henrietten, Margan ja Hildan kanssa, suoria, vaaleita olentoja hienohipiäisiä ja värikkäitä; heidän takanaan talon kolme poikaa, asessori, hovi-oikeudennotaari ja luutnantti, myöskin komeita, leveäharteisia olentoja suurine viiksineen ja poskipartoineen, ja keskellä tätä voimakasta perhettä parooni Üchtlitz itse, harmaatukkaisena ja hieman kumarana, oudon vanhana ja raihnaana.

Kun vaunut pysähtyivät, näkyi kaikkien kasvoilla ystävällinen, hiukan jäykkä hymy, ja Marie tunsi, että hänenkin kasvoillaan kuvastui sama ystävällinen, hiukan jäykkä hymy. Hän oli siihen tyytyväinen, sillä nyt hän tiesi, että prinsessana olo onnistuisi häneltä tänään vaivatta. Myöskin tervehtiessä muisti hän oikeaan aikaan sanoa jotakin sopivaa, hän ihaili niittyä ja lehmuksia, ja huomasi, että kirjavat värit sopivat erinomaisen hyvin kaikkeen tuohon viheriään. Yksi asia kuitenkin häiritsi, vieressään kuuli hän Eleonoren rauhallisen, miellyttävän äänen lausuvan melkein samat sanat uudelleen.

»Ajattelen, että teemme pienen kiertomatkan», ehdotti paroonitar
Üchtlitz, »näköala täältä on niin kaunis.»

Hitaasti kulkivat he niityn yli metsikön ympäri, etunenässä paroonitar Üchtlitz Eleonoren kanssa, Marie seurasi Henriette Üchtlitz'in kanssa ja paroonitar Dünhof kulki Marga Üchtlitz'in kanssa. Päättävästi puhuivat kaikki ilmasta. He olivat jo pelänneet, että ukonilma häiritsisi juhlaa, mutta nyt oli taivas aivan kirkas, sää olikin tänä kesänä niin vakaa, saatettiin varmaan odottaa myöskin kaunista syksyä, siitä olivat kaikki yksimielisiä. Niityllä seisoivat herrat ja naiset yhdessä, kuului äänekästä puhelua ja silloin tällöin raikasta naurua. Kun prinsessat kulkivat ohi, taukosi keskustelu, kumarrettiin syvään ja yksi ja toinen naisista astui esiin tervehtimään prinsessoja. Siellä oli kreivitär Dühnen, kasvot sairaaloisen kalpeina, mutta suu yhtä itsepäisen iloisena kuin Felix'illäkin. Kaunis varatuomarin rouva von Böse kumarsi syvään, pieni, hento olento punaisessa silkkipuvussa, kasvot läpikuultavan valkeat, silmät luonnottoman suuret ja tummat, ja heleänpunainen suu pieni ja häijy. Mademoiselle Laure oli sanonut, että varatuomarin rouvalla oli huono maine, ja Marie katseli häntä uteliaana. Keskellä niittyä seisoivat papintyttäret ruusunpunaisissa musliinipuvuissaan, leveät hatut päässä, kasvot pyöreinä ja hymyilevinä; näytti siltä, kuin tuottaisi heille onnea olla niin iloisina väripilkkuina luonnon keskellä. Piirineuvos kreivi Krüden oli lyöttäytynyt Marien ja Henriette Üchtlitz'in seuraan, hänellä oli kultasankaiset silmälasit, ja hänen partansa, punaisenruskea kuin kapusiinikrassi, liehui tuulessa. Hän kertoi kuumuudesta Berliinissä, hän esitti asian kyllä hyvin hauskasti, sillä hän nauroi alituisesti kertoessaan, myöskin Marie ja Henriette nauroivat, ja ohikulkijat luulivat, että heillä oli hyvinkin hauskaa. Niityn toisella puolella pysähdyttiin, tahdottiin ihailla näköalaa. Laajana ja tasaisena levisi maa joka taholle, sänkipeltoja, niitettyjä niittyjä, siellä täällä kauramaa, pienillä kukkuloilla seisoi tuulimyllyjä kirkkaassa auringonvalossa, harmaita kummituksia jättimäisine sudenkorennonsiipineen. Mutta kaukaisimmassa etäisyydessä häämöitti kullankimmeltävässä usvassa kaupungin kirkontorni.

Piirineuvos kävi juhlalliseksi: »Niin, hyvät naiset, tämä meidän isänmaamme on kuitenkin ihana maa… Katsokaapa, täällä ei ole ainoatakaan tilkkua, joka ei todistaisi asukkaiden ahkeruutta.»

Nyt oli kuitenkin aika palata metsikköön teetä juomaan. Ruohikolle lehmusten alle oli levitetty patjoja ja peitteitä. Vanhempia naisia ja prinsessoja varten oli asetettu tuoleja ja pikku pöytiä. Lehtikatoksen alla oli hiukan painostavaa, vinosti lankesivat auringonsäteet puunrunkojen välitse, ja milloin tuulenhenki kulki puidenoksien lomitse, sateli valkeita kukkia seurueen päälle, tarttuen naisten tukkaan ja herrojen partaan, ja raskas, imelä tuoksu täytti ilman. Palvelijat tarjoilivat teetä ja voileipiä, seurue patjoilla ja peitteillä näytti iloiselta, kaikkialta kuului hillittyä naurua, joskus uskalsi toinen papintyttäristä päästää kimeän, pienen kirkaisun, koska luutnantti von Üchtlitz kertoi kovin hullunkurisia juttuja. Talon tyttäret pitivät prinsessoille seuraa. Henrietten tilalle Marien seuraan saapui Marga, ja tämä kertoi koiristaan, ja kun hänenkin oli jotakin puuhattava teetarjoilussa, tahtoi Henriette lähettää Hildan prinsessan luo. Mutta Hilda kieltäytyi, Marie näki sen selvästi, hän kieltäytyi jyrkästi. »Tietysti», ajatteli Marie, »me olemme kuin ikävät sairaat, joiden vieressä vastenmielisesti istutaan.»

Piirineuvos ehdotti, että laulettaisiin vähäsen, »sillä», sanoi hän, »huviretki ilman laulua on kuin nainen ilman sielua».

»Minä en tunne ainoatakaan naista ilman sielua», virkkoi varatuomari von Bärensprung, joka oli kauniin ja synkän näköinen kuin Hans Heiling.

»Hyvä», sanoi eräs naisenääni. Rouva von Böseä pyydettiin ensin esiintymään. Hän nojautui pyökinrunkoon, pani alasriippuvat kätensä ristiin ja loi silmänsä maahan. Niin seisoi hän hetken kuin pieni, ujo tyttö, sitten hän äkkiä avasi silmänsä, suuret ja tummat kuin kohtalo, ja alkoi kauniilla alttoäänellä laulaa: »Vorrei morir nella stagion dell' anno.» Hän esitti laulunsa niin intohimoisen valittavasti, että kuuntelijat vakavina ja hiukan hämillään katselivat eteensä.

»Mikä häntä vaivaa, koska hän niin laulaa?» ajatteli Marie, »senköhän tähden, että hänellä on huono maine? Joka tapauksessa se on sietämättömän surullista.» Marie pelkäsi rupeavansa itkemään. Kun laulu oli loppunut, huusivat Üchtlitz'in pojat hyvin voimakkaasti: »Hyvä!» Mutta kreivitär Dühnen sanoi paroonitar Dünhofille: »Näyttelemistä.»

»Se oli ihanaa», huudahti piirineuvos, »mutta hyvät naiset ja herrat, niin paljon surumielisyyden jälkeen vahvistakaamme sydäntämme isänmaallisella laululla», ja hän alkoi: »Deutschland, Deutschland über alles.» Voimakkaana yhtyi kuoro häneen, ja laulu kaikui niin mahtavana yli niityn, että koirat ylhäällä linnassa alkoivat haukkua.

Laulun jälkeen hajaantui seura metsikköön. Siellä näyttiin leikittävän, sillä nauru ja huudot kaikuivat äänekkäinä, ja pappilan Johanna juoksi läpi pensaikon, kintereillään luutnantti Üchtlitz joka, koetti vangita häntä.

»Niin», vastasi Marie ja koetti hymyillä yhtä sääliväisesti kuin kreivitär, mutta sisimmässään oli hän hyvinkin katkera.

Vihdoin tuli Hilda, posket punoittavina ja tukka täynnä lehmuksen kukkia. Hän istuutui Marien luo, nauroi ja sanoi: »No, pikku prinsessa.»

Marien täytyi myöskin hymyillä nähdessään nämä kauniit, elämänhaluiset kasvot, mutta sitten sanoi hän alakuloisesti: »Te menette varmaan kernaammin toisten luo kuin istutte täällä.»

»Ei», vastasi Hilda, »tähän asti on kyllä ollut pitkäveteistä, tiedän sen, mutta illallisen jälkeen on hauskempaa, silloin alkaa ilotulitus, silloin putkahdamme pakoon.»

»Varmasti», vahvisti Hilda, »kuljeskelemme ympäri pimeässä puistossa; siellä voi sattua yhtä ja toista.

»Sen täytyy käydä», sanoi Hilda lujasti. »Meidän ei tule vain ajatella, mitä muut siitä jälkeenpäin sanovat. Me teemme, mitä haluamme.»

Aurinko laski, ja paroonitar Üchtlitz pyysi vieraitaan lähtemään ylös linnaan. Purppurainen valo levisi niityille, ja valoi äkkiä juhlatunnelman yli maan. Pappilan Johanna ojensi käsivartensa ja hypähti tasajaloin ilmaan, hän kutsui sitä auringonlaskukylvyn ottamiseksi. Mutta varatuomarin rouva alkoi juosta, punainen, pieni olento punaisen valon keskessä, varatuomari katsoi häntä ihaillen: »Katsohan Üchtlitz», sanoi hän notaarille, »eikö hän ole kuin punainen liekki, josta kaikki tuo kaunis valo virtaa?»

Üchtlitz hymyili pilkallisesti: »Tunteellinen, vai mitä, poikaseni? No niin, jotain virvatulen tapaista hänessä kyllä on.»

Linna oli kirkkaasti valaistu, ja illallinen valmiina. Illallisia Schlochtin'issa pelättiin, koska niillä tarjoiltiin liian runsaasti ruokia. Kreivi Streith'in olikin tapana sanoa: »Minä en kestä illallisia Üchtlitzien luona, en voi, mitä syömiseen tulee, kilpailla tämän Eenokinsuvun kanssa.»

Marie istui pöydässä asessori Üchtlitzin vieressä, ja tämä kertoi pienestä automobiilista, jonka hän omisti. Marie oli asiaan innostunut, se oli keskusteluaihe, josta ei hevin saanut luopua. Sillävälin ilmestyi pöytään yhä uusia leivonnaisia ja höyryäviä paisteja. Piirineuvos piti puheen, ja sitten puhui myöskin parooni Üchtlitz. Marie tunsi itsensä väsyneeksi ja masentuneeksi, tähän asti oli päivä ollut täydellinen pettymys.

Illallisen jälkeen virtasivat kaikki puutarhaan. Yö oli lämmin ja tähtikirkas, puihin ja pensaisiin oli sytytetty kirjavia paperilyhtyjä, kaikkialla pimeydessä kukkivat nuo himmeästi valaisevat värit, silloin tällöin suhahti rätisevä raketti puiden latvojen yläpuolelle, kultainen juova ympäröivässä pimeydessä ja sitten rauhallisesti alaslaskeutuva monivärinen kuulasade. Marie tunsi käden tarttuvan itseensä ja vetävän häntä poispäin. »Täällä ei meitä löydä kukaan», kuiskasi Hilda. Marie tarttui Hildan käsivarteen, levottoman jännityksen aiheuttama miellyttävä tunne pani hänen sydämensä kiihkeämmin sykkimään. He kulkivat alas pimeätä lehtokujaa, hiekan hiljainen narskunta osoitti, että he eivät olleet yksinään. Jossakin sanoi pehmeä ääni: »Ei, Roth, niin ette saa sanoa.»

Hilda kohautti olkapäitään: »Papintyttäret ovat aina kihloissa. Mutta tuossa tulee kaksi, annamme niiden mennä ohitse.» He olivat varmaankin astuneet runkoruusulavaan, sillä Marie tunsi poskellaan ikäänkuin suuren, vilpoisen silkkitupsun. Eräs pari kulki heidän ohitseen käsi kädessä, hyvin lähellä toisiaan, ja valittava ääni sanoi: »Juhlat ovat aina surullisia, Bärensprung, ja surullista on silloinkin, kun te puhutte minulle tällä tavalla, mutta jatkakaa vaan, se on sittekin parasta elämässä.»

»Sitä en tiedä», vastasi Hilda, »hän luulee kai surullisten silmiensä vaativan sitä. Mutta nyt täytyy meidän nopeasti poiketa tuonne sivupolulle, sillä kuulen jonkun tulevan, se on varmaankin serkku Barnitz, ja hän etsii meitä.» He kääntyivät pienelle tielle, joka kulki tiheitten pähkinäpensaitten välitse. Täällä oli pimeätä ja sirkkojen laulu täytti ilman. Vähitellen harveni pensaikko, tuli valoisampaa, ja he seisoivat pienen, mustan lammen rannalla, jonka kalvoon tähdet kuvastuivat. Hiljaista kurnutusta ja porinaa kuului välistä vedessä, ja kosteata kylmyyttä huokui sen pinnalta. Äkkiä sähähti uudelleen raketti korkealle yli puiden latvojen, kultainen salama välähti yli veden kalvon, ja sitten kuvastuivat valokuulat sen pinnalla, näytti siltä kuin alkaisi musta syvyys hehkua. Marie pusersi Hildan kättä. »Miten kaunista», sanoi hän henkeään pidätellen, »miten minä rakastan teitä, Hilda. Olkaamme ystäviä.»

»Kun ei kukaan kuule», toisti Marie, ja molemmat tytöt syleilivät ja suutelivat toisiansa. »Miten sinä vapiset», sanoi Hilda, »miten sinun sydämesi lyö, tuollainen pieni prinsessasydän parka.» Käsi kädessä kulkivat he edelleen.

»Kuule», sanoi Hilda varmaan, pontevaan tapaansa, »kun sinä kovasti kaipaat jotakin, jotakin sellaista, jonka teidän tyhmä prinsessaelämänne kieltää, silloin voit luottaa minuun.»

Marie puristi lujasti Hildan kättä, hän oli hyvin liikutettu, tämä, tämä oli todellista elämää, käsi kädessä harhailla läpi lauhan pimeyden, joka polulla rakastavien parien askeleita, joka pensaikossa kuiskaavia salaisuuksia. »Yhtä vielä toivoisin», sanoi hän hiljaa.

Hilda nauroi: »Keinua? Sitä vain? Pieni raukka! Mutta sen voimme heti tehdä.»

Puistosta olivat he uudelleen saapuneet puutarhaan, ja kun askeleita alkoi kuulua tiellä, pysähtyivät he. Hilda kuunteli ja huusi sitten hiljaa: »Serkku Egon!»

Askeleet lähenivät nopeasti, ja luutnantti Barnitzin ystävällinen ääni sanoi: »Siinähän naiset ovatkin, olen etsinyt teitä koko ajan.»

»Sen tiedämme», vastasi Hilda, »mutta nyt olisi jotakin tehtävää.
Prinsessa haluaa keinua, mutta salassa tietenkin.»

Suurten puitten välissä täydellisessä pimeydessä riippui keinu, sille sijoitettiin Marie suurella asiantuntemuksella, ja sitten se alkoi. Marie lensi korkealle mustien, kosteiden puunoksien joukkoon, hänen allaan alkoi pimeä puisto pienine kirjavina valopilkkuineen, ja hänen yläpuolellaan tumma taivas tähtineen heilua ja keinua, hänestä tuntui kuin olisi hän irroitettuna kaikesta todellisesta, ja hänen sydämensä aikoi nopeammin sykkiä, hengitys melkein salpautui. Ja siitä huolimatta tuntui niin rauhoittavalta antaa tuon suuren pimeyden vapaassa avaruudessa tuudittaa itseään, ja kun keinu äkkiä pysähtyi, heräsi Marie kuin unesta: »Vanha hovimarsalkka etsii sinua», kuiskasi Hilda, »hän tulee tännepäin.»

Parooni Fürwit saapui hyvin kiihtyneenä, hän oli kaikkialta etsinyt prinsessaa, paroonitar Dünhof oli jo hyvin levoton, hän oli saanut sydänkohtauksen, ja vaunut seisoivat oven edustalla. Marie kuunteli kaikkea aivan kylmänä, hänhän oli lähtenyt vain vähän kävelemään, virkkoi hän. Parooni Fürwitin levottomuus ja paroonitar Dünhofin sydänkohtaus tuntuivat hänestä hyvin vähäpätöisiltä ja yhdentekeviltä.

Neustadt-Birkensteinin perintöprinssi Joachim oli saapunut lyhyelle vierailulle Gutheiden'iin adjutanttinsa, kapteeni von Keck'in kanssa. Pitkä, kapeaharteinen, nuori herra sileäksikammattuine; punertavine hiuksineen ja kalpeine, hiukan sairaloisine kasvoineen, toi elämää hiljaiseen linnaan. Lyhytnäköiset, siniset silmät räpyttelivät hermostuneesti vaaleita ripsiään, ja punaiset, kosteat huulet olivat harvinaisen liikkuvat. Ensimmäisenä iltana istui prinssi puutarhasalissa, puhui paljon nopealla ja hätäilevällä tavalla, kertoi itsestään, nauroi ääneensä ja hiukan meluavasti, näytteli korttitemppuja, soitti huilua, ja muu seura istui ääneti ja kuunteli kuin jotakin esitystä. Kun hän oli yksin kapteeni Keck'in kanssa huoneissaan, sanoi hän: »Naiset ovat viehättäviä, kerrassaan viehättäviä, mutta ilma täällä linnassa on hiukan ummehtunutta, eikö teidänkin mielestänne, Keck?»

Seuraavana aamuna halusi prinssi jo varhain aamulla tarkastaa linnan talousrakennuksia. Majurin johdolla lähti hän, seurassaan prinsessat, neiti von Dachsberg ja kapteeni Keck, talleille. Navetassa oli prinssi erikoisesti innostunut lehmien ja karjatyttöjen nimiin; talliin oli hän hyvin tyytyväinen. »Suurenmoista!» huudahti hän, tämähän on oikein hevosten Sanssouci. Ja miten lauhkeilta ne kaikki näyttävät, aivankuin hovinaiset», kuiskasi hän Eleonorelle ja nauroi ääneensä sanoilleen, »varmasti, ne ovat hieman väsyneen näköisiä, aivankuin eivät olisi oikein hyvin nukkuneet, vaan liian kauan lukeneet sängyssä.» Sitten katseltiin koiria, ja vihdoin lähdettiin pienelle myllylammikolle etsimään hyvää onkipaikkaa. Myöhemmin käveli prinssi Eleonoren kanssa edestakaisin kirjavien daaliarivien reunustamaa tietä. Paroonitar Dünhof, joka aluksi oli seurannut paria, jäi hienotunteisesti hiukan jälkeen. Prinssi otti vakavan ilmeen, rypisti kulmakarvojaan kuin täytyisi hänen terävästi miettiä: »En ole vielä sanonut sinulle», alkoi hän, »miten onnelliseksi vanhempiemme suunnitelma on minut tehnyt, sinä olit aina lempiserkkuni. Minä sanoin jo tädilleni Karlstadt'issa: »Serkku Eleonore on ihana, hän on kuin — olisi ongella.» Hän purskahti nauruun: »Tuo kuuluu kyllä tyhmältä, mutta onkiminen on minulle lepoa, rauhaa. Sinun täytyy nähdä minun onkivan. Ainoastaan se, joka on nähnyt minun onkivan, tuntee minut. Eräs nainen, joka näki minun onkivan, sanoi minulle: »Nyt minä ymmärrän, että teistä kerran on tuleva hyvä hallitsija.»

Eleonore kuunteli kaikkea tuota hiljainen, ystävällinen hymynsä huulillaan, mutta prinssin kasvot kävivät nyt huolekkaiksi: »En tiedä», sanoi hän, »miellytänkö äitiäsi. Hän silmäilee minua niin kylmästi, olen hänestä kai liian levoton, ymmärrän sen hyvin, olen omasta mielestänikin liian levoton. Ajattelen, että olisi todellinen virkistys olla kerran yhden päivän kapteeni Keck'inä. Mutta jokainen on, mitä on. Nyt pelaamme tennistä», lopetti hän odottamatta Eleonoren vastausta, »ja aamiaisen jälkeen minä ongin, ja te kaikki katselette.»

Aamiaisen jälkeen lähtivät prinsessat, seurassaan neiti von Dachsberg ja mademoiselle Laure, myllylammikolle katsomaan, kuinka prinssi onki. Naisille oli asetettu puutarhatuoleja, prinssi istui rannalla ja onki. Häntä avusti nuori metsänvartija. Kapteeni Keck vetäytyi onkineen leppäpensaikkoon.

»Aika ei ole oikein suotuisa», sanoi prinssi, »mutta koettakaamme kuitenkin. Nyt pyydän teitä tarkkaamaan, kun heitän siiman ulos, sekin vaatii nimittäin taitoa, pyydän, tarkatkaa koko ajan kohoa, ja sitten täysi hiljaisuus tietysti.»

Kauniissa kaaressa lensi siima veteen, naiset kumartuivat hiukan eteenpäin, kiinnittivät kaiken tarkkaavaisuutensa kohoon, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin se alkoi väristä ja vaipui veden alle; prinssi veti ja sai kauniin, kimmeltävän ahvenen. »Erinomaista, erinomaista!» huusi hän ja nauroi.

»Ei, sen minä teen itse!» sanoi hän pidätellen metsänvartijaa.
Valkeilla, hermostuneilla sormillaan tarttui hän kalaan ja veti koukun
ulos. Hänen kasvonsa vääntyivät sitä tehdessä ikäänkuin tuskasta.
Sitten nauroi hän kuitenkin taas ja riemuitsi: »Eikö se olekin kaunis?
N'est pas, il est beau, mademoiselle?»

»Hyvä, nyt minä taas heitän ulos, pyydän, olkaa hiljaa!» komensi prinssi. Siima lensi veteen, kaikki vaikenivat, mutta kala ei tahtonut tarttua onkeen. Tyyni ilma oli painostavan helteinen, kova kiilto väreili veden pinnalla ja kaisloilla, ylt'ympärillä oli aivan äänetöntä, silloin tällöin vaan äänteli sorsa ruohikossa, taikka kaiutti nokikana ilotonta ääntänsä. Eleonore tarkasteli prinssiä, tämän äsken vielä niin liikkuvat kasvot olivat veltot, kaikki ilme näytti kadonneen, ne olivat väsyneen, sairaan pojan kasvot. Eleonore ei voinut niitä katsella, hän sulki silmänsä. Miten hyvältä tuntui lepo, miten hyvältä tuntui, kun ajatukset vähitellen hämärtyivät ja haihtuivat olemattomiin. Neiti von Dachsberg oli jo pitkän aikaa istunut silmät ummessa suorana tuolillaan, ja Marie räpytteli väsyneenä auringonpaisteessa. Hän oli kuvitellut kihlausta toisenlaiseksi, kaikki tämä oli kovasti jokapäiväistä. Kuka täällä oli morsianmainen? Korkeintaan mademoiselle Laure, joka terävine, mustine silmineen jäykästi tuijotti prinssiin. Ei, parasta oli nukkua niin kuin toisetkin.

»Kun ei käy, niin ei käy!» huudahti prinssi äkkiä. Nukahtaneet naiset hypähtivät äkkiä pystyyn, prinssi seisoi rannalla, hän oli heittänyt ongen luotaan, ja hänen kasvonsa olivat punaiset harmista. Mutta heti senjälkeen hän nauroi taas ja sanoi: »Naiset ovat nukkuneet, no sehän on ymmärrettävää. Mutta nyt meidän on palattava takaisin linnaan, hänen ylhäisyytensä Fürwit suunnitteli ratsastusmatkaa. Keck, missä te olette?»

»No», päätti prinssi, »suuresta menestyksestä ei tässä voi olla puhetta.»

Linnassa oli parooni Fürwit innokkaana puuhannut retkeä metsään. Ruhtinatar ja Eleonore ratsastivat herrojen kanssa, muut naiset seurasivat vaunuissa. Tee aijottiin juoda metsänhoitajan asunnon edustalla, kreivi Streith oli järjestänyt kaikki täällä ja esiintyi itse isäntänä.

»Ihastuttavan kaunista, herra kreivi», sanoi prinssi, »mitä ovat meidän ruokasalimme verrattuina tämmöiseen paikkaan metsässä. Tämmöiset koristeet, tämmöinen tuoksu ja tämmöinen valaistus.»

Teetä juotaessa oli prinssi kuitenkin levoton, oli suunniteltu kävelymatkaa eräälle metsäniitylle, ja hän pelkäsi, että saattaisi käydä liian myöhäiseksi.

»Metsäkauriit eivät tottele hänen ylhäisyyttään Fürwit'iä, ne eivät välitä ohjelmasta.»

Seurue lähti pian liikkeelle; ruhtinatar kreivi Streithin kanssa jäi jälelle. Kun kaikki olivat poistuneet, nojasi hän mukavasti tuolin selkänojaan ja sulki puoleksi silmänsä, niin että silmät näkyivät vain kapeina, kiiltävinä juovina. Kreivi ei sanonut mitään, hän huomasi, että hiljaisuus teki ruhtinattarelle hyvää. Vinosti paistoi aurinko puiden runkojen välitse, liikkumattomien, suurten kuusten alla vallitsi ihmeellinen, kullanvihreä hiljaisuus. Vihdoin alkoi ruhtinatar pukea ajatuksiaan sanoiksi: »Hän on niin levoton, on aivan kuin hän pelkäisi joka hetki laiminlyövänsä jotakin. Miten hyvin minä tunnen tuon kaiken! Ja miten tuskallisesti menneisyys taas muistuu mieleen.»

Kreivi rypisti hieman kulmakarvojaan, ja kun ruhtinatar ei jatkanut, sanoi hän hiljaa ja hidastellen: »Eikö kenties ole tuhlausta antaa menneisyyden alati tunkeutua nykyisyyteen, joka voisi kuitenkin olla onnellinen. Minä arvelen, että meidän on tehtävä nykyisyytemme niin voimakkaaksi, että se syrjäyttää menneisyyden. Tehtävä, jota toivoisin itselleni, olisi se, että saisin karkoittaa menneisyyden sen henkilön elämästä, jota kunnioitan.» Ja hänen kämmenensä pyyhkäisi keveästi pöytälevyä, kuin työntäisi hän pois jotakin näkymätöntä: »Asettaakseni sen tilalle hyväätekevän nykyisyyden, joka kokonaan hallitsisi menneisyyttä.» Ja kapein sormin asetti toinen käsi jotakin näkymätöntä varovasti pöydälle. Ruhtinatar katseli miettivänä, miten nuo molemmat suuret, valkeat kädet puuhailivat pöydällä: »Tiedän, Streith, tiedän, mutta minusta tuntuu tänään, kuin antaisin tuskani perinnöksi lapselleni.» Hän nojasi päätään taaksepäin tuolissa ja sulki silmänsä. »Kun Eleanoreni menee naimisiin», jatkoi hän, »on suurin osa tehtävästäni täytetty. Nuorimpani, oi hyvä Jumala, tuo heikkoruumiinen lapsiparka, hänelle on luultavasti hiljainen, mukava elämä parasta.»

Ruhtinatar vaikeni hetken, ja kun hän uudelleen alkoi puhua, olivat hänen ajatuksensa ottaneet uuden suunnan: »Kasvatuksemme on kai siihen syynä, ruhtinaskasvatuksemme, että me niin harvoin rohkenemme olla kokonaan omia itsiämme.»

Ruhtinatar aukaisi silmänsä ja hymyili heikosti: »Oh, kreivi, aina kohtelias.»

Kreivi kumarsi kevyesti. Metsästä kuului palaavan seurueen ääniä, retki oli ollut hyvin onnistunut, »näytti siltä»; virkkoi prinssi, »kuin olisivat metsän kaikki kauriit tilauksesta saapuneet luokseni».

Päivällinen oli tavallista juhlallisempi, naiset esiintyivät juhlapuvuissa, ja kruununprinssi piti puheen. Hän kiitti ihanasta päivästä, jonka hän täällä oli saanut viettää. »Tässä linnassa», jatkoi hän, »ei ainoastaan asu onni, täällä voi myöskin vieras, joka tänne poikkeaa, löytää omansa.» Paroonitar Dünhof hymyili, ja hänen silmänsä kostuivat.

Päivällisen jälkeen halusi prinssi tehdä kuutamokävelyn, täysikuu kun parhaillaan valaisi puutarhaa. »Meillä on oikeus hempeämielisyyksiimme», selitti hän. Niin meni hän nuorten naisten seurassa puutarhaan, ja he kävelivät hitaasti kirkkaasti valaistuja käytäviä pitkin. »Menkäämme kesäpäärynöiden luo», ehdotti prinssi. Päärynäpuu seisoi keskellä pyöreätä ruokokenttää, ja sen oksat kaartuivat pienien, keltaisten päärynöiden painosta. »Olkaa hyvät, naiset, asettukaa puun alle», huusi prinssi, »neiti von Dachsberg, mademoiselle Bouttancourt, saanko pyytää. Eleonore ja Marie seisovat täällä, Keck, asettukaa te tuonne. Prinssi alkoi voimakkaasti ravistaa puuta, ja hedelmät putoilivat kahisten ja välkkyvinä kuuvalossa maahan. Marie ja mademoiselle Laure päästivät pieniä huudahduksia, prinssi nauroi makeasti ja kutsui sitä »päärynäsuihkuksi», mutta neiti von Dachsberg loukkautui.

»Pyydän, teidän korkeutenne», sanoi hän, »jo on kylliksi, jos saan pyytää.»

»Hyvä, olkoon kylliksi», päätti prinssi, »jokainen syö nyt päärynän. Saanko tarjota?» ja itse haukkasi hän rohkeasti kastekosteasta päärynästä ja huudahti: »Makea, makea, makea kuin serkut. Ja nyt tulee kuutamokävely.»

Nyt käveli seurue pitkin kuunvalaisemia daalia- ja runkoruusulavoja, prinssi käveli Eleonoren rinnalla ja tuli tunteelliseksi. »Miten hyvää tekee», virkkoi hän, »päivä, vaikkapa vain tunti, jolloin saamme sydämen pohjasta olla tunteellisia. Meidänhän muuten täytyy kätkeä tunteemme, ja silloin kokoontuu niin paljon sisimpäämme. Eikö täällä löydy lehtimajaa, jossa tuoksuaa suloiselta? Eikö? No sitte istuutuvat naiset tälle puutarhapenkille, ja minä lausun jotakin.»

    »Füllest wieder Busch und Tal
    Still mit Nebelglanz,
    Lösest endlich auch einmal
    Meine Seele ganz.»

Hän puhui hyvin ilmeikkäästi, olipa kuin olisi hän ollut syvästi liikutettu, sillä hänen äänensä vapisi. Kirkkaasti kuun valaisemana näytti hänen vartalonsa iltapuvussa pitemmältä ja kapeammalta, hänen kasvonsa kalpeammilta kuin tavallisesti.

»Mikä häntä vaivaa?» ajatteli Eleonore, »onkohan se todellinen tuska, joka värisee hänen äänessään? Ja ensi kertaa tunsi hän ikäänkuin hellää sääliä tuota kalpeata, nuorta ihmistä kohtaan.

Runo oli lopussa, kukaan ei sanonut mitään, ainoastaan mademoiselle Laure mumisi hiljaa »sublime». Prinssi astui hieman hämillään muutamia askeleita, katsahti kuuhun ja vääristi kuin sokaistuna kasvojaan. Mutta neiti von Dachsberg kehoitti palaamaan takaisin linnaan.

Kun prinsessat olivat yksinään makuuhuoneessaan ja Marie jo makasi vuoteessaan, piti hän velvollisuutenaan lausua lopullisen arvostelunsa: »Minusta hän on miellyttävä», sanoi hän, »ja luulen, että kun hänen seurassaan on ollut koko päivän, nukkuu hyvästi».

Eleonore seisoi akkunan luona, hän oli työntänyt verhot syrjään ja katseli ulos puutarhaan. Äkkiä huudahti hän hiljaa »oh». Tämä »oh» kuului niin omituiselta, että Marie terästi kuuloaan, hypähti äkkiä vuoteestaan ja juoksi akkunan luo. Kirkkaasti valaistussa puutarhassa ei hän aluksi voinut nähdä mitään tavatonta, mutta sitten hän huomasi, että jotakin liikkui korkearunkoisten ruusujen teille luomien varjojen keskessä, ja nyt astui kaksi olentoa täyteen valoon, mademoiselle Laure ja prinssi. Hitaasti kulkivat he puksipuuaitausta pitkin ja katosivat lehmuskäytävän hämärään. Eleonore oli istuutunut tuolille, hän oli käynyt aivan kalpeaksi ja tuijotti suoraan eteensä. Mariekin oli järkytetty. Mitä hän tässä koki, tuntui hänestä kamalalta, ja väristys puistatti häntä. Hän ihmetteli omaa ääntään, joka kuivasti ja opettavasti sanoi: »Niin, rakas Lore, siihen sinun nyt täytyy tottua.»

»Tottua», matki Eleonore, ja katseli sisartaan mitään ymmärtämättä.
— Marie palasi rauhallisena vuoteeseensa ja paneutui nukkumaan.
»Varmasti», huomautti hän vielä, »senhän saa oppia jo historiasta.»

Huoneessa oli hetken hiljaista, äkkiä seisoi Eleonore Marien vuoteen vieressä, hänen muuten niin lempeät silmänsä salamoivat: »Kiellän sinua siten puhumasta», sanoi hän hiljaa ja kiihkeästi, »kiellän sinua kenellekään sanomasta, mitä olet nähnyt, häpeäisin kuollakseni, jos joku sen tietäisi.»

Marie oli säikähtynyt ja vaikeni, mutta Eleonore kääntyi ja meni peilinsä luo. »Tietysti on hän nyt harjaava tukkaansa samalla tavalla kuin Roxane», ajatteli Marie, ja se oli hänestä hyvin surullista.

Seuraavana päivänä sanoi prinssi jäähyväiset. Hän oli huomattavasti liikutettu, kun hän suuteli ruhtinattaren kättä: »Täällä teidän luonanne», sanoi hän, »ei tule ainoastaan onnellisemmaksi, vaan myöskin paremmaksi.»

Perintöprinssin lähdön jälkeen alettiin heti suunnitella uutta matkaa Karlstadt'in herttualliseen hoviin. Mariesta ei sen yhteydessä ollut mitään puhetta. Tämä harmitti häntä niin, että hän uskalsi ottaa asian puheeksi äitinsä kanssa.

»Et, lapseni», vastasi ruhtinatar ja silmäili hajamielisenä tytärtään, »mutta sinunkin aikasi on kyllä tuleva, kunhan ensin oikein paranet.»

»Minä olen terve», sanoi Marie ja rypisti hieman kulmakarvojaan, »minä tarkoitan vaan, että minulla siis ei ole mitään huvia tiedossa.»

Ruhtinatar ei vastannut siihen mitään. Mutta hän oli varmaan ajatellut
asiaa, sillä eräänä päivänä ilmoitti hän, että prinsessat paroonitar
Dünhofin seurassa saisivat lähteä kaupunkiin teatteriin katsomaan
Schillerin »Rosvoja».

Koko päivän oli satanut, mutta illansuussa selkeni taivas, joten matka suuressa automobiilissa oli virkistävä. Marie katseli vaunun akkunasta pyörein, valppain silmin ohikiitävää seutua, tuota ulkomaailmaa, jossa elämä näytti niin omituisen luonnolliselta. Pilvet näyttivät nyt repaleiselta, kuparinpunaiselta vuorijonolta taivaanrannalla, lampaita ajettiin kotiin, aivan ruusunpunaisina iltavalaistuksessa kulkivat ne hitaasti keltaisten sänkipeltojen yli, paimenet lauloivat täyttä kurkkua, pienet, takkuiset kyläkoirat julistivat kiihtyneinä sanomaa, että ajoneuvot lähenivät. Puutarhoissa seisoivat naiset esiliinat täynnä salaatinlehtiä, katselivat tielle ja vääntelivät kasvojaan, ikäänkuin vaunun nopea kulku tekisi heille pahaa. Aurinko laski, metsät kävivät mustiksi ja maa harmaaksi. Kaupungissa jo pimeni, kalpealta ja lasimaiselta näytti kaasuliekkien valo hämärässä. Kaduilla oli liikettä, hitaasti kulkivat ihmiset iltaviileydessä katuja pitkin, jäivät silloin tällöin seisomaan ja puhelivat äänekkäästi toistensa kanssa kadun yli. Muutamat akkunat olivat jo valaistut, ohiajavat silmäilivät huoneisiin suurine sohvineen ja pyöreine pöytineen. Yhdessä istuivat lapset lampun ympärillä ja lukivat läksyjään, toisessa syötiin illallista; nainen suuressa, valkeassa päähineessä puraisi sämpylää. Pienistä kaupoista helähti alituiseen ovikellojen ohut, kimeä ääni. Miten lähellä ihmiset täällä olivat toisiaan, ajatteli Marie, ja miten kiihkeästi he elivät. — Automobiili pysähtyi pienen teatterin edustalle, väkeä oli kokoontunut katsomaan, kun prinsessat astuivat ulos vaunusta. Paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit näyttivät kiihtyneiltä, he antoivat palvelijalle hiljaisella äänellä määräyksiä, kuiskailivat ranskankielellä keskenään ja juoksivat prinsessojen rinnalla eteiseen, ikäänkuin täytyisi heidän suojella näitä joltakin vaaralta. Vasta kun he olivat nousseet portaat ylös ja istuttiin aitiossa, mahtoi kaikki vaara olla ohitse, sillä paroonitar mumisi: »Jumalan kiitos.»

Teatteri oli jo täynnä väkeä, kaikki kasvot, jotka permannolta katselivat ylös prinsessojen aitioon, kiikarit, joita toisista aitioista käännettiin heitä kohti, senlisäksi vanhan plyyshin, kulissien ja kaasun tuoksu, kaikki tuo oli Mariesta vierasta ja jännittävää. Nyt pimeni teatteri, ja esirippu nousi. Marie seurasi tarkkaavasti tapahtumia näyttämöllä, mutta vanha, raihnas kreivi, joka uskoi kaiken, mitä hänelle sanottiin, ja pieni, punatukkainen Franz ilkitöineen jättivät hänet kylmäksi, ja hän tuli iloiseksi, kun teatteri jälleen väliajalla tuli valoisaksi ja hän saattoi katsella ympärilleen salissa. Oli huvittavaa kuunnella äänten sorinaa alhaalta permannolta, katsella ihmisiä, miten he tervehtivät toisiansa, juttelivat keskenänsä ja arvokkaina kantoivat teatteripukujaan.

Siellä oli sokerileipurin rouva keltainen lintu hatussa, tuolla seisoi professori Wirth vieressään nainen, joka varmaan oli hänen rouvansa, kaunis hän ei ollut, näytti siltä kuin olisi hänellä ollut päänsärkyä. Mielellään olisivat prinsessat nauraneet hiukan ihmisille tuolla alhaalla, mutta heidän täytyi säilyttää ryhtinsä. Sillävälin saapui aitioon vierailijoita, piirineuvos näyttäytyi ja puhui nuoresta Schilleristä: »mikä voima tässä nuoressa ihmisessä, melkeinpä kuin tulivuori». Kreivitär Dühnen saapui juttelemaan paroonitar Dünhofin kanssa. Prinsessoja vastapäätä sijaitsevassa aitiossa istui mustiin puettu nainen, sileä, korville kammattu tukka reunusti kalpeita teräviä kasvoja, ja hänen vieressään kuusitoistavuotias tyttö huonosti tehdyssä vihreässä puvussa; runsas, musta tukka muodosti hiukan villejä kiharoita, pyöreät kasvot suurine, mustine silmineen, ja leveät, punaiset huulet loistivat niin ihmeellistä, hymyilevän nuorekasta elämää, että Marie hämmästyneenä silmäili häntä ja tunsi, miten sydän kävi kuumaksi ihailusta, joka tuotti melkein tuskaa.

»Kuka tuo on, joka istuu meitä vastapäätä?» kuuli hän paroonitar
Dünhofin kysyvän.

»Oh, oikeastaan ei kukaan», vastasi kreivitär Dühnen, »onpahan eräs rouva von Syrman, joka on vuokrannut vanhan metsänhoitajan asunnon metsästämme kesäksi ja kenties talveksikin. Hän kuuluu olevan miehestään eronnut, elää hämärissä olosuhteissa, ei hänen kanssaan seurustele kukaan.»

»Sivistymätön!» sanoi kreivitär, »mistään kasvatuksesta ei voi olla puhettakaan. Hän kasvaa kuin sieni. Teatteri pimeni jälleen, ja näytäntö jatkui. Ylioppilaskohtaus herätti hyvin vähän Marien harrastusta, myöskin Armin Biber Karl Moorina, josta Hilda Üchtlitz jonkun aikaa oli niin paljon puhunut, herätti hänessä pettymystä; hän ajatteli mieluummin tuota mustaa tyttöä vastapäisessä aitiossa. Kreivittären sanat olivat koskeneet häneen kipeästi, tuo kaunis tyttö parka, hän kasvoi kuin sieni, ja Marie näki selvästi pienen, tulipunaisen sienen seisovan sammalessa, pää kiiltävänä kasteesta, loistaen kuin jalokivi. Niin, sitä muistutti tuo kaunis tyttö, jota kohtaan hän tiesi tuntevansa rakkautta, ja hän saattoi tuskin odottaa hetkeä, jolloin hän jälleen näkisi hänet. Väliajan kestäessä ei Marie kääntänyt katsettaan vastapäisestä aitiosta. Kaikki tuossa mustassa tytössä miellytti ja liikutti häntä, tapa, jolla hän nojasi molemmin käsi varsin aition reunustaan, kuten väsynyt koulutyttö pulpettiinsa, hänen ruumiinsa huolettomat liikkeet ja naurunsa, jolloin hän avasi suunsa, niin että koko hammasrivi näkyi, ja hänen tapansa syödä jäätelöä, pistää lusikan täysi arastelematta suuhun kuin söisi hän lientä. Tuossa kaikessa oli jotakin, jolle Marien teki mieli nauraa tai itkeä. Lavalla kävi sillä välin myöskin kaikki mielenkiintoisemmaksi, Karl Moorista oli tullut rosvo, hänellä oli pienet, mustat viikset, leveälierinen hattu ja punanen viitta. Auringon laskiessa leiriytyi hän rosvoineen metsään, kauniina ja surullisena, ja hänen suuret, tuskalliset sanansa herättivät Mariessa ääretöntä, juhlallista sääliä, hän olisi tehnyt kaiken lohduttaakseen tuota kaunista miesparkaa. Hänen tietämättään juoksivat kyyneleet pitkin hänen poskiansa. Kun hän näytöksen loputtua katsoi rouva von Syrmanin aitioon, huomasi hän, että myöskin tuon mustan tytön silmät olivat itkettyneet ja hänen poskensa kosteat kyyneleistä. Molempien tyttöjen katseet kohtasivat toisensa, ja ehdottomasti he hymyilivät toisilleen. Marie tunsi itsensä onnelliseksi, hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hän tehnyt liiton tuon tytön kanssa tuolla toisella puolella ja kauniin Armin Biberin kanssa, hänen kanssaan, joka kärsi suurta suruaan, ja niiden kanssa, jotka hänen tähtensä itkivät. Tästä hetkestä alkaen värisi koko hänen olentonsa oudon tuskallisessa ja kuitenkin hyväätekevässä hurmiossa, harmistuneena kieltäytyi hän juomasta lasia limonaadia, jota hänelle tarjottiin, hän ei nyt voinut ajatella limonaadia. Näytelmän aikana itki hän Karl Moorin tähden, väliajoilla hymyili hän neiti von Syrmanille, ja kun kappale oli lopussa, kun kaikki varustautuivat lähtemään ja paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit kiihtyneinä järjestivät paluumatkaa, heräsi hän kuin kohtalokkaasta unesta.

Marie painautui vaunun nurkkaan, mietteisiinsä vaipuneena ja itkettyneenä istui hän ja uneksi. Kaupungin kadut olivat nyt hiljaisemmat, ja akkunaverhot alaslaskettuina. Eräässä akkunassa, joka oli avoinna, seisoi nuori tyttö ja jutteli erään herran kanssa alhaalla kadulla; pieni puutarharavintola oli kirkkaasti valaistu ja kuului sieltä soittoa. »Elämä kulkee täällä edelleen», ajatteli Marie, se elämä, johon Armin Biber ja tuo kaunis tyttö kuuluvat, mutta hän ajoi pois yölliselle, hiljaiselle maaseudulle. Mutta hänellä oli nyt Karl Moorin kärsimykset kannettavanaan, oli kannettavanaan myötätunto tuota kaunista tyttöä kohtaan, josta muut puhuivat pahaa ja jota he halveksivat, he kuuluivat nyt hänelle, hän otti heidät mukaansa yksinäisyyteensä.

Marien elämää oli nyt rikastuttamassa kiihdyttävä unelma, unelma, joka sai päivän tapahtumat kalpenemaan. Ruhtinatar matkusti Eleonoren kanssa Karlstadtiin viettämään Eleonoren kihlajaisia. Marie ei tuntenut kovinkaan suurta harmia sen johdosta, että hänen täytyi jäädä kotiin. Kävely retkillä neiti von Dachsbergin tai mademoiselle Lauren kanssa oli hän vaitelias, professori Wirthin luentotunneilla kulkivat hänen ajatuksensa sinne tänne. Hän tunsi suurta tarvetta olla yksin. Lääkäri oli arvellut, että syksyilma tekisi hänelle hyvää, ja niin harhaili hän alituisesti puutarhassa edestakaisin ja torjui jyrkästi kaiken seuran. »Jos haluatte pitää minua silmällä», sanoi hän neiti von Dachsbergille, »voitte sen tehdä akkunasta, minähän kävelen ainoastaan talon edustalla edestakaisin.»

Neiti von Dachsberg kohotti alistuvaisesti kulmakarvojaan ja sanoi parooni Fürwitille: »Prinsessa Marie käy yhä hankalammaksi.»

Parooni nyökäytti. »Niin», virkkoi hän, »häneltä puuttuu hovi-ilmaa, on vaikeata kasvattaa kameelioita parsalavassa.»

Syyspäivät olivat kirkkaat ja kylmät. Yökylmät taivuttivat daalioitten päät, puiden lehdet puistossa muuttuivat keltaisiksi ja punaisiksi, ja teillä kahisivat jo kuihtuneet lehdet. Hedelmäpuutarhasta kuului alituiseen omenien putoilemista, ja niiden hapahko tuoksu täytti puutarhan. Viinimarjapensaat kuopassa luumupuun luona pudottivat lehtensä, marjat käpertyivät ja kävivät aivan makeiksi. Täällä käveli nyt Marie lyhyin kiireellisin askelin edestakaisin, pitkä syystakki lujasti napitettuna, kädet puuhkaan kätkettyinä. Hänen kasvoillaan oli omituinen jännittyä nyt ilme, hänen silmänsä tuijottivat suoraan eteensä, ikäänkuin täytyisi hänen terävästi silmäillä etäisyyteen. Marie ajatteli Armin Biberiä, niin, hän näki hänet, hän tuli hänen luokseen pitkin lehtokujaa leveälierinen hattunsa päässä ja kauniit kasvot aivan kalpeina. Marie pysähtyi hänen eteensä, hänen sydäntään poltti, hän halusi sanoa jotakin, mikä yhdellä iskulla veisi hänet lähelle häntä.

Silloin hymyili tämä raskasmielistä hymyään ja sanoi: »Pikku prinsessa, pikku prinsessa, te ymmärrätte minua, te olette minun takiani itkenyt.»

Myöskin kaunista, tummaa tyttöä Marie ajatteli, hän kutsui häntä »Armeliaksi», koska nimi muistutti Arminia. Hän kiersi kätensä Armelian vyötäisille ja oli hänen ystävänsä.

Kreivitär Dühnen loukkasi Armeliaa, mutta Marie puolusti häntä, löysi mainioita, suuttuneita sanoja, sitten vei hän ystävättärensä pois hiljaiselle paikalle metsässä. Siellä istuivat he lujassa syleilyssä, kunnes oksat taipuivat syrjään ja Armin Biberin kauniit kasvot katsoivat heihin, hymyilivät ja sanoivat: »Uskolliset toverini.»

Väliin eivät unikuvat tahtoneet tulla, silloin täytti hänet vaan suloinen, väkevä tunne, joka pani sydämen sykkimään kiivaammin, hän olisi voinut itkeä kaipauksesta Armin Biberiin, Armeliaan, rakkauteen, suuriin sanoihin ja suuriin suruihin. Tämä tunne teki hänet ylpeäksi, korotti hänet toisten yläpuolelle. Miten hän halveksikaan iltapäivän teetunteja, joiden aikana parooni Fürwit kertoi entisten prinsessojen entisistä kihlauksista. Taikka iltoja puutarhasalissa, jolloin parooni Fürwit luki hitaasti ja selvästi Kreuz-zeitungia, neiti von Dachsberg ja mademoiselle Laure virkkasivat, ja majuri istui suorana tuolillaan ja kuunteli tarkkaavaisesti.

Kun tuli paussi, kääntyi hän kohteliaalla huomautuksella Marien puoleen: »Luulen, että saamme vielä kokea yhtä ja toista Balkanin kansojen puolelta.»

»Tosiaanko, luuletteko niin, herra majuri?» vastasi Marie, joka äkkiä heräsi ajatuksistaan.

Eräänä iltapäivänä saapui Hilda von Üchtlitz. Hän oli kaunis ja elämänhaluinen, posket raittiit ja punaiset, silmät kirkkaat ja terävät.

Marie antoi tarjota teen työhuoneessaan, hänellä oli Hildalle niin paljon sanottavaa. Hän alkoi ensin kertoa Armeliasta, mutta tämä aihe ei näyttänyt suuresti Hildaa huvittavan.

»Hänet minä tunnen», virkkoi tämä, »minä en luonnollisestikaan välitä puheesta, että näiden ihmisten kanssa ei sopisi seurustella, ja juuri senvuoksi olenkin käynyt metsänhoitajan asunnossa. No niin, kenties tulee tytöstä joskus jotakin, rotua hänessä on, mutta toistaiseksi on hän vaan villi, pieni eläin. Hänen nimensä muuten ei ole Armelia, vaan Britta.»

Marie oli loukkaantunut, ja sekin saattoi hänet apealle mielelle, että Armelian nimi oli Britta. Hän lopetti senvuoksi keskustelun tästä aiheesta, ja kertoi Armin Biberistä.

Hilda kuunteli hyvin tarkkaavaisena. »Tuon minä tunnen», sanoi hän totisena, »sen olen minäkin kokenut, se valtaa sillä tavalla meidät, ja siinä ei auta mikään muu kuin että näet hänet ja saat puhella hänen kanssaan.»

»Nähdä hänet ja puhella hänen kanssaan», huudahti Marie ja kävi aivan punaiseksi säikähdyksestä, »mutta sehän ei ole mahdollista!»

Hilda pysyi rauhallisena ja mietti hiukan: »Se on mahdollista», selitti hän sitten. »Sinähän olet prinsessa, kun kirjotat hänelle, tulee hän.»

»Kuitenkin, se sinun tulee tehdä», jatkoi Hilda, »sinä kirjoitat hänelle, että haluat kiittää häntä suuresta taiteestaan ja niin edespäin, hänen tulee kello yksi päivällä kulkea maantietä pitkin teidän puutarha-aitauksenne ohitse, sinä odotat häntä vanhan luumupuunne juurella, no niin, ja sitten puhelette toistenne kanssa puutarha-aidan lävitse, enempää et tällä hetkellä voi pyytää.»

Marie tunsi, miten hänen kätensä kävivät kylmiksi mielenliikutuksesta, ja häntä halutti itkeä. »Kuolisin, jos hän tulisi», sanoi hän hiljaa.

Hilda nauroi: »Siitä ei kuolla, ja sitten, sinähän tosin olet prinsessa, mutta voisit kuitenkin koettaa olla nykyaikainen tyttö. Kukaan nykyaikainen tyttö ei ikävöitse enää pitkien välimatkojen päässä. Kun me rakastumme johonkin mieheen, ja sitähän ei voi estää, silloin me myöskin toimimme. Ei mitään turhaa tunnehaaskausta enää.»

Hilda kohautti olkapäitään: »Istuudu nyt vaan kirjoituspöytäsi ääreen», komensi hän, »minä otan kirjeen mukaani ja pidän huolen sen lähettämisestä, se on tehty, ja sinä huomaat, että se rauhoittaa.»

Nyt vietti Marie päivittäin tuskallisen tunnin vanhan luumupuun luona. Kalpeana ja kiihtyneenä kulki hän edestakaisin lehdettömien viinimarjapensaiden keskellä ja silmäili silloin tällöin tuskallisin katsein puutarha»aidalle päin. Usein oli hän lähtemäisillään pakoon, piiloutuakseen puistoon, tulkoon Armin Biber sitte tahi ei, mutta hän pelkäsi Hildan halveksimista, hänhän myöskin tahtoi olla uudenaikainen nainen, ja lopuksi kuitenkin tämä elämys, jota hän niin tuskallisesti odotti, vastustamattomasti viehätti häntä. Kolmantena päivänä Hildan käynnin jälkeen näki Marie puutarha-aidan luona erään herran, joka hypähti alas polkupyörältään, asetti pyöränsä aitaa vasten ja tervehti häntä. Hänellä oli päällään ruskea pyöräilypuku ja pieni, musta vilttihattu. Liikkumattomana seisoi Marie ja tuijotti vieraaseen, sitten läheni hän hitaasti ja ikäänkuin koneellisesti aitausta. Vieras otti uudelleen hatun päästään ja kumarsi syvään. Oliko tuo Armin Biber, tuo pieni herra punakoine kasvoineen, sileäksiajeltuine, sinertävine leukoineen ja leveine, kalpeine suineen? Nyt astui hän lähemmäksi aitausta, hymyili ja näytti rivin valkoisia hampaita, joissa loisti kirkkaana kultapaikka. Marie näki kaiken tuon hyvin tarkkaan. Nyt alkoi hän puhua, niin, tuo oli Biberin kaunis, syvä ääni.

»Se on hyvin ystävällistä», kuuli hän itsensä sanovan, ja hän näki, miten hänen kätensä aidanrakojen välitse ojentautui Armin Biberille. Hän tarttui siihen ja suuteli sitä.

»Halusin niin mielelläni kiittää teitä», jatkoi Marie, »suuresta nautinnosta viimeksi teatterissa.»

Armin Biber kävi totiseksi, ja Marie huomasi hänen silmissään jälleen jotakin Karl Moorista. Hän otti hatun päästään ja siveli kädellään otsaansa. »Oi teidän ylhäisyytenne», sanoi hän, »sehän onkin varsinainen palkka usein niin orjantappuraisesta työstämme, että taiteemme silloin tällöin löytää vastakaikua ylhäisessä ja jalossa sydämessä.»

»Mitä minun nyt on sanottava», ajatteli Marie, mutta silloin hän jo virkkoi: »On varmaankin hyvin vaikeata näytellä sellaisia osia.»

»On kyllä», vastasi Armin Biber, »pääasia on, että tuntee osansa, ja silloin täytyy jo uhrata jotakin hermovoimastaan ja sydänverestään.»

»Sen voin ymmärtää», huomautti Marie. Syntyi vaitiolo, ja Marie ajatteli: »Mitenkähän tämä päättyy?»

Mutta Armin Biber alkoi uudelleen puhua: »Olisin mielelläni tuonut teidän ylhäisyydellenne kuvani muistoksi tästä merkitsevästä hetkestä, mutta minä en uskaltanut.»

»Sepä vahinko», virkkoi Marie, »mutta kenties annatte minulle muistoksi tuon pienen, keltaisen kukan tuolla tienvierellä.»

»Tuonko tuolla?» kysyi Armin Biber ja siristi silmiään, »bon, minä lennän». Hän juoksi keltaisen kukan luo, poimi sen ja ojensi hymyillen aidan säleitten välitse.

Marie koetti myöskin hymyillä, kun hän vastaanotti kukan. »Kiitän teitä», sanoi hän, »mutta nyt luulen, että minun täytyy lähteä.»

Uudelleen ojensi hän kätensä pienojen välitse, ja uudelleen tarttui Armin Biber siihen ja suuteli sitä. »Tämä on oleva minulle unohtumaton muisto», sanoi hän hiljaa ja sydämellisesti. »Hyvästi, teidän korkeutenne, hyvästi.» Hän heilautti hattuaan, hypähti pyörälleen ja ajoi nopeasti ja sirosti maantietä pitkin.

Marie katseli hänen jälkeensä, ja äärettömän huojennuksen aiheuttama miellyttävä tunne täytti hänet. Nopeasti astui hän linnaan päin, hän oli iloinen, että kaikki oli ohitse ja ylpeä siitä, että oli saanut sellaista kokea. Kun hän saapui huoneeseensa, huomasi hän, että pieni, keltainen kukka matkalla oli pudonnut.

Talvi alkoi tänä vuonna aikaisin ankarilla lumituiskuilla. Vain harvoin pilkisti aurinko matalalla riippuvien, vaaleanharmaiden pilvien raosta. Yhä uudelleen satoi lunta, joka aamu oli puisto puineen, puutarha ja linna kuin valkeisiin musliiniaaltoihin verhottu. Parooni Fürwit sipsutteli lyhyin askelin huoneissa säännöstellen niiden lämpöä. Kreivi Streith saapui reessä kulkusten heleästi soidessa. Marie yski kovasti ja joulun jälkeen hän vakavasti sairastui. Korkeassa kuumeessa makasi hän vuoteessaan, ja hänen elämänsä aikana sattuneet niukat kokemukset leijailivat kuumehoureissa hänen ympärillään. Armin Biber saapui, mutta hän leijaili vaaksan verran maanpinnan yläpuolella, ja hänen jalkansa heiluivat edestakaisin kuin kellonheilurit. Britta seisoi hänen vieressään, nauroi ja sanoi: »Tiktak, tiktak.» Myöskin Felix Dühnen ilmaantui, hän väänsi suunsa ivalliseen pojannauruun ja löi Marieta kädelle. Mutta heissä oli kaikissa jotakin kummitusmaista ja vihamielistä. Marie pakeni tuskallisesti heitä, pakeni unesta heräämiseen. Hän avasi silmänsä, hänen vuoteensa vieressä istui hänen äitinsä ja hymyili hänelle.

»Olen», vastasi Marie. Äidin kirkkaat, ruskeat silmät tekivät hänelle hyvää, tuntui kuin niistä huokuisi jotakin miellyttävän vilvoittavaa, jotakin, joka sammutti janon.

»Nuku vain, tyttäreni», jatkoi ruhtinatar, »ja kun voimistumme, matkustamme paikkaan, jossa aurinko paistaa lämpimästi, lämpimän, sinisen meren rannalle, siellä tulemme täysin terveiksi.

Marie koetti hymyillä, huokasi syvään ja sulki uudelleen silmänsä. Nyt hänen oli hyvä olla, hän näki tämän keltaisen, lämpimän auringon, ja lämpimän, sinisen meren, suuren sinen ja kultaisen hiljaisuuden. Sitten ilmestyi uudelleen kuvia, mutta tällä kertaa rauhallisia, puoleksi muistoja, puoleksi unia, huone Birkensteinin linnassa, Marien täytyi vielä olla hyvin pieni, sillä huone näytti hänestä suunnattoman korkealta ja huonekalut hyvin suurilta. Hän istui äitinsä sylissä, kokonaan orvokinsinisessä silkissä ja leikki pienellä, kultaisella sydämellä, joka riippui ketjussa hänen äitinsä rinnalla. Mutta hänen edessään huoneessa kulki eräs herra edestakaisin puhuen äänekkäästi ja nopeasti. Marie ihmetteli, että kultasydämelle, jolla hän leikitteli, silloin tällöin putosi lämpimiä pisaroita. Ja sitten makasi hän taas pienessä vuoteessaan, hänen ympärillään oli yö, mutta viereinen huone, jossa sisaret nukkuivat, oli kirkkaasti kuun valaisema. Ja äkkiä ilmestyi tuohon kalpeaan valoon kaksi pientä olentoa pitkissä, valkeissa paidoissa, ja he tarttuivat toisiinsa ja tanssivat. Marie näki selvästi kirkkaasti valaistulla lattialla nuo väsymättömästi tanssivat pikkujalat. Vähitellen himmenivät kuvat ja Marie vaipui syvään uneen.

Ruhtinatar katseli miettivänä lapsensa vaaleata päätä, kasvoja, joiden pehmeillä piirteillä kuvastui alakuloinen väsymys, ilme, jonka ihmiset saavat uupuessaan liian raskaan työtaakan alla. »Miten tuo pieni ruumisparka taistelee», ajatteli ruhtinatar. Hänen korvissaan kaikui Marien ääni: »Mikäli näen, ei minua varten ole nyt mitään hauskuutta tiedossa», ja se koski häneen niin kovasti, että teki kipeätä. Hän käänsi pois katseensa ja silmäili ulos ikkunasta. Huolimatta kalpeasta talviauringosta leijaili muutamia suuria lumihiutaleita hitaasti läpi ilman. Kaukaa kuului ohiajavan reen kulkusten helinää. Ruhtinattaren ajatukset etsivät jotakin, joka ei tekisi kipeätä, vaan joka lohduttaisi, hän ajatteli pientä metsästyslinnaa, Streithia, joka kulki pimeässä puutarhassa ja silmäili ylös puutarhasalin valaistuihin ikkunoihin. Hän tunsi tämän puutarhasalin, seinät monine öljymaalauksineen, jotka sekoittivat vernissatuoksunsa egyptiläisen paperossin tuoksuun, huonekalut omituisine vadelmanpuna- ja vihreänraitaisine silkkisine päällyksineen ja kullattuine koristeineen käsinojissa, mustan marmoripöydän käyrine, kullattuine jalkoineen ja tiikerintaljan uunin edustalla. Hyvältä täytyi tuntua istua siellä iltasin ilman ajatuksia, ilman suruja, sillä ulkona pimeässä puutarhassa kulki eräs, joka otti häneltä pois kaiken elämän kovuuden, vieläpä menneisyyden katkeruudenkin. Ja hän nousee silloin ylös, astuu avonaiselle ovelle, silmäilee ulos yöhön, joka kuljettaa hänen luoksensa suloista ruusujen ja yöorvokkien tuoksua. Tämä voi silloin nähdä hänen seisovan ovessa, ja hän tahtoo huutaa. Hiljainen valitus saattoi ruhtinattaren pelästyneenä hypähtämään pystyyn, hän katsahti uudelleen vuoteeseen, Marie nukkui, mutta hänen kasvonsa värähtivät kuin tuskasta, ja käsi, joka lepäsi peitteellä, kävi levottomaksi. Ruhtinatar kumartui ja katseli levottomana lastaan. Hän oli ollut ajatuksineen niin kaukana tämän luota, ja hänestä tuntui kuin olisi hän tehnyt tälle vääryyttä, julmaa vääryyttä. Hän kumartui ja suuteli sairaan rauhatonta, kuumeista kättä. Sitten hän nousi ja poistui hiljaa huoneesta.

Hitaasti ja huolissaan kulki hän äänettömän huonerivin läpi. Huoneessaan hän istuutui, nojasi päätään taaksepäin ja sulki silmänsä. Hän oli sairas säälistä, säälistä lastaan kohtaan, säälistä itseään kohtaan. Jossakin talossa kävi ovi, ja parketti narisi tuttujen askelten alla. Ruhtinatar ojentautui ja hymyili. »Ah, niin, Streithan on täällä», välähti hänen mielessään.

Kaksi vuotta oli kulunut, ja eräänä kauniina toukokuunpäivänä istuivat nuo kolme sisarusta jälleen vanhan luumupuun alla, joka parhaillaan oli täydessä kukassa. Suuriruhtinas Dimitrin puoliso ja Neustadt-Birkensteinin perintöprinsessa olivat saapuneet Gutheideniin, viettääkseen muutamia päiviä yhdessä vanhassa kodissa, kuten ennen tyttöaikoina. Nyt istuivat he muistoihinsa vaipuneina. Aurinkoiselle ruohikolle oli levitetty peitteitä, joille naiset olivat istuutuneet. Roxane istui kuten ennenkin suorana punaisen päivänvarjonsa alla, hänestä oli tullut hyvin komean näköinen, säännölliset piirteet olivat käyneet hiukan teräviksi, rauhalliset, jalokiviloisteiset silmät katsoivat suoraan eteensä. Kuin mietteisiinsä vaipunut Jumalatar istui hän punaisen kunniakatoksensa alla. Eleonore oli heittäytynyt mukavasti lepäämään, hän oli käynyt hiukan lihavahkoksi. Kasvot olivat vielä, kun hän nauroi, samanlaiset ystävälliset tytönkasvot kuin ennenkin, mutta ne olivat kalpeat, ja kun hän vakavana katseli eteensä, oli niissä ikäänkuin äreätä väsymystä. Marie makasi selällään ja tuijotti taivaaseen päin. Vuodet olivat muodostaneet hänen vartalonsa solakammaksi ja tyttömäisemmäksi. Vaalea tukka muodosti samalla tavalla kuin ennenkin itsepäisiä kiharoita matalalle otsalle, ja pyöreät silmät katselivat yhtä odottavina ja arvostelevina ulos maailmaan. Sisaret olivat pitkän aikaa vaijenneet, nyt alkoi Marie puhua: »No, muistatteko?»

»On vaan ihmeellistä», jatkoi Marie, »ettei ole mitään muistelemista. Siihen aikaan ei tapahtunut mitään.» »Sehän onkin juuri ihanaa», virkkoi Eleonore, »aika, jolloin ei tapahtunut mitään. Ainoastaan tuttu valo, tuttu tuoksu ympärillä.»

»Niinpä kyllä», jutteli Marie edelleen, »mutta sitäkin voi saada liiaksi. Kun matkustamme San Remosta kotiin, iloitsen myöskin. Ajattelen, että kotona on parempi olla. On nimittäin hyvin ikävystyttävää olla San Remossa sairaana prinsessana, oikealla äiti, vasemmalla paroonitar Dünhof, ja ainaisena puheenaiheena, olenko kylmettänyt itseni tai mahdollisesti tullut liian lämpimäksi. Hyvä, tulemme kotiin, ja täällä valaisee sama aurinko samoihin aikoihin samoja nurkkia. Kun lähdemme ajelemaan, seisovat samat naiset ikkunoiden luona, samat koirat haukkuvat, ja parooni Fürwit puhuu samoja sukkeluuksia, ja kreivi Streith puhelee taas pöydässä ranskalaisten ja englantilaisten sielusta. Ja se ei ole vähääkään hauskempaa. Muuten on kaikki paljon muuttunut. Mademoiselle Laure ei ole enää täällä, Dühnenin pojat eivät kulje enää tästä ohitse, he käyvät toisessa paikassa uimassa. Felix on nyt luutnantti. Hän oli eilen täällä, hän on naurettavan näköinen yli pään kulkevine jakauksineen. Tänään tulee hän yhdessä üchtlitziläisten kanssa pelaamaan tennistä, sillä tohtori Ruck on määrännyt minut pelaamaan tennistä. Ja sitten, vanha Alvine syö armoleipää ja pieni Emilie palvelee minua, ja professori Wirth ei tule enää.»

Marie nauroi: »Niin, Wirth parka, harvoin on kellään professorilla ollut kolmea niin tarkkaamatonta oppilasta kuin hänellä. Ja miten kohtelias hän aina oli etenkin Roxanelle. »Saanko kenties kysyä mikä oli sen kansantribuunin nimi, josta puhuimme viime tunnilla?» Ja Roxane oli myös silloin yhtä rakastettava: »Kyllä, herra professori, hyvin mielellään, luulen että nimi alkoi R:llä.» Ja Lore oli aina niin sääliväinen, kun hän ei tiennyt mitään. »Olen kovasti pahoillani, herra professori mutta olen sen unohtanut.»

He nauroivat vähän mutta sitten puhelu taukosi, ja he kuuntelivat äänettöminä mehiläisten surinaa luumupuun kukissa.

Kerran virkkoi Marie vielä juhlallisesti: »Ainoastaan se, joka haluaa kokea jotakin, kokee jotakin, sanoo Hilda.»

»Vai hän», sanoi Eleonore, mutta tämä suututti Marieta: »Anteeksi», sanoi hän, »Hilda on ystävättäreni.»

Linnasta alkoi nyt kuulua ääniä, ja Marie nousi: »Tuolla he jo tulevat tennistä pelaamaan», sanoi hän, »te jäätte kai vielä tänne?»

Marie nousi hitaasti ja vastenmielisesti, hän loi vielä viimeisen katseen sisariinsa ja sanoi: »Roxane on komea kuin venäläinen pyhimyskuva. Lore ei ole vielä yhtä pitkällä.» Sitten hän lähti.

Tenniskentällä tapasi hän suuremman seurueen, Hilda, tämän veli, hovioikeudennotaari, ja Felix olivat saapuneet, myöskin seurueen naiset ja herrat olivat paikalla, uhkea ruhtinatar Kusmin, jolla oli mitä kauneimmat silmät, huono hipiä ja suuri suu, tunteellinen neiti von Dietheim, vaalea, siro ja niin kalpea, että huuletkin olivat aivan valkoiset, kapteeni von Keck ja vihdoin komea kreivi Minsky, jolla oli klassillinen profiili ja korkea, ohut ääni. Marie tervehti vieraita, suuteli Hildaa ja sanoi: »Alammeko nyt?»

Marie kohautti olkapäitään, ja peli alkoi. Marie pelasi tänään huolimattomasti ja huonosti.

»Jos kreivi Dühnen tarjoaa niin petollisia palloja», sanoi hän harmistuneena, »en voi väistää ainoatakaan.»

»Kohteliasta, kreivi Dühnen ei tarjoa kohteliaasti», huusi kreivi
Minsky korkealla, laulavalla äänellään.

Felix nauroi. »Miten hyvin tunnen tuon naurun», ajatteli Marie. Peli ei tänään tuottanut hänelle mitään iloa, senvuoksi oli hän väsyvinään, ja peli lopetettiin. Seurue jäi vielä aurinkoiselle kentälle juttelemaan. Marie tarttui Hildan käsivarteen ja puheli Felixin kanssa Tirnowin puistosta ja keväästä Berliinissä. Samalla alkoivat he hitaasti astella alas puutarhatietä.

Ruhtinatar Kusmin katseli silmiään siristäen poistuvien jälkeen ja virkkoi. »Prinsessa tekee pienen kävelymatkan.»

»Niin», vastasi neiti von Dachsberg hiljaa, »prinsessa tekee mitä kulloinkin haluaa. Aina kuuluu: Lapsi parka, antaa hänen olla, ja me hovinaiset olemme oikeastaan täällä vain väistyäksemme.»

Hilda oli vaijeten kuunnellut Marien ja Felixin välistä keskustelua, nyt hän sanoi: »Oletteko vielä suuttunut huonojen pallojen takia?»

Felix pyysi anteeksi, hän ei ollut enää tottunut pelaamaan hovin vaatimusten mukaan.

Marie kumartui eteenpäin ja silmäili häneen veitikkamaisesti: »Mitenkä nyt on alistuvaisuuden laita?»

»Vaikealta sen sinusta täytyy tuntua», huomautti Hilda; naapuruksina sinuttelivat hän ja Felix toisiaan.

»Joskus johtuu merkillisiä ajatuksia mieleeni», kertoi Felix. »Kun seison jäykkänä esimieheni edessä, ja hän ärjyy minulle, silloin ajattelen joskus: »Mitähän tapahtuisi, jos sensijaan, että vastaan »kuten käskette», sanoisin »kukkelikuu, ei mitään muuta kuin »kukkelikuu?» Syntyisi varmaan mielenkuohu koko armeijassa, siitä kerrottaisiin kaikissa saksalaisissa ja ulkolaisissa sanomalehdissä, se olisi maailmantapaus.»

Felix rauhoitti häntä: »En, sitä en tee, olen nyt normaali-ihminen, olen luutnantti. Luutnantti tekee, mitä muutkin luutnantit tekevät, palveluksessa tekevät he kaikki samaa, kasinolla ja naisseurassa puhuvat he kaikki samaa, ja kun he esiintyvät siviilihenkilöinä, on heillä kaikilla siniset puvut ja keltaiset kengät. Ja kun iltasin laskeudun vuoteeseeni, tiedän, että tuhannen samanlaista herraa kuin minä laskeutuu vuoteeseen. Minun laitani on aivan sama kuin tinasotamiehen, hänkin tietää, kun hänet asetetaan rasiaan, että kaksi tusinaa samanlaisia miehiä kuin hän makaa samassa rasiassa.»

»Veljilläni oli tinasotamiehiä, joiden kanssa kernaasti leikin», kertoi Hilda, »ja niiden joukossa oli yksi, johon tina ei ollut riittänyt, sillä oli toinen jalka liian lyhyt, siitä pidin erikoisesti, koska se ei ollut samanlainen kuin muut.»

Felix huokasi: »Oh, luulen, ettei minuunkaan ole tina riittänyt, joka tapauksessa on isäni sitä mieltä.»

»Täällä kotona koetan tehdä, mitä ainoastaan minä teen. Eilen seisoin päälläni suurella ruohokentällä keskellä pihaa. Isäni mielestä se oli sopimatonta.»

Felix kohautti olkapäitään: »No niin, mutta jotainhan täytyy tehdä persoonallisuutensa säilyttämiseksi.»

»Sinähän voit taas kiivetä puuhun ja kuhertaa kuin kyyhkynen», ehdotti
Hilda.

Felix nauroi: »Mitä hyötyä siitä on? Eihän sitä kuule muut kuin vanha puutarhavartija.»

Nyt kulkivat he viinimarjapensaiden ohi. Felixin ja Marien katseet yhtyivät nopeassa, ymmärtävässä silmäyksessä, ja heidän huulensa värähtivät.

Silloin sanoi Felix: »Luulen muistavani, että täällä on aitauksessa portti. Käytän sitä ja sanon naisille täällä jäähyväiset.»

Felix sanoi hyvästit ja läksi. Molemmat tytöt katselivat hänen jälkeensä, kun hän kiirehti kylätietä pitkin, kapeana ja poikamaisena vaaleassa tennispuvussaan.

»Hänpä ei kulje niinkuin luutnantti», huomautti Hilda. Sitten kääntyivät he takaisinpäin. Hetken kuluttua sanoi Hilda: »Hän tulee nähtävästi rakastumaan sinuun. Mitä sinä silloin teet?»

Mutta Hilda jatkoi: »Miehet ovat sellaisia lapsia, he luulevat, että prinsessa —»

Sitten vaikenivat he molemmat, mutta Marie ajatteli sitä lyhyttä ymmärtämyksen katsetta, jonka hän oli vaihtanut Felixin kanssa. Hän ei ollut milloinkaan katsonut sillä lailla vieraisiin silmiin, ja se teki hänet iloiseksi.

Kreivi Streith oli saapunut päivälliselle. Hän keskusteli pöydässä
Roxanen kanssa valoisista öistä Venäjällä; hän oli kerran käynyt
Pietarissa.

Roxane ei pitänyt valoisista öistä. »Pelkään niitä, minun ikkunani eivät voi olla kyllin tiiviisti peitetyt, kaipaan niin pimeyttä.»

»Pimeys», huomautti ruhtinatar, »tekee usein niin hyvää, se ottaa pois kaiken ympäriltämme.»

»Meidän yömme», sanoi kreivi Minsky, »eivät ole nukkumista, vaan laulamista, tanssimista, kuhertelemista varten.»

»Niinpä niin», huomautti kreivi Streith, »täytyy olla seuraa rakastava, muuten tekevät ne alakuloiseksi.»

»Ne tekevät hermostuneeksi», kuiskasi ruhtinatar Kusmin ja rypisti kulmakarvojaan, aivankuin jo ajatuskin näistä öistä toisi hänelle päänkivistystä.

Neiti von Dietheim pyysi kapteeni Keckiä selittämään hänelle, minkätähden yöt Venäjällä olivat niin valoisat. Hän kuunteli mielellään kapteeni Keckin selityksiä.

»Se on kai jossain yhteydessä auringon kanssa», mumisi tämä tyytymättömänä. Silloin ryhtyi parooni Fürwit selvittämään hänelle asiaa.

Toisessa päässä pöytää olivat keskusteluaiheet vaihdelleet, nyt puheltiin Mecklenburgin suurherttuan terveydentilasta, joka antoi aihetta pelkoon.

Päivällisen jälkeen lähetettiin noutamaan takkeja, ruhtinattaret halusivat mennä alas puutarhaan, he tahtoivat tehdä kaiken, mitä kerran olivat tehneet tyttöinä. Niin kävelivät sitten nuo kolme sisarta käsi kädessä alas leveätä soratietä, hovinaiset seurasivat heitä parittain.

Ruhtinatar astui kreivi Streithin kanssa ulos puutarhaan vieville portaille. Puolikuu loisti taivaalla, lauha tuuli kahisi puksipuuaitauksessa.

Streith taivutti päätään taaksepäin ja hengitti syvään tuoksuvaa yöilmaa. »Harvinaisen lämmin», vastasi hän, »taivaanrannalla näkyy salamoita.»

»Miten he nauravat, nuo rakkaat lapset», sanoi ruhtinatar ja laski kevyesti kätensä Streithin käsivarrelle, »Roxane on aivan sellainen kuin olen odottanutkin, hän kulkee rauhallisena ja arvokkaana tietään, hiukan jäykäksi hän on käynyt, mutta sellaisiksihan tulemme, kun kannamme haavaa sisimmässämme, ja hänen lapsensa kuolema toi paljon kylmyyttä hänen elämäänsä. Mutta Eleonore parkani, niin rakastava ja niin rakkautta kaipaava ja — mitä hänellä nyt on?»

Ruhtinattaren ääni kävi valittavaksi ja haipui vähitellen pois. Streith ei vastannut mitään, hän seisoi liikkumatta paikallaan, jotta ei karkottaisi kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellaan.

»Olen niin iloinen, että te olette luonani», alkoi taas ruhtinatar, »mutta näettekö, toisinaan tulen ajatelleeksi sellaista, jota häpeän. Huomaan olevani iloinen, kun minun ei enään tarvitse elää tuossa maailmassa. Se on väärin; maailma, jossa lapseni elävät, ei saa olla minulle vieras, täytyyhän minun auttaa heitä.»

Kun ruhtinatar nyt vaikeni ja odotti vastausta, sanoi Streith hitaasti, sanoja tapaillen: »Niinpä kyllä, mutta minä arvelen, että jos haluamme auttaa, tulee meidän olla vahvoja, ja vahvimpia olemme, kun olemme jonkun verran onnellisia.»

»Tiedän, Streith, tiedän», vastasi ruhtinatar, hänen äänensä kävi pehmeäksi, ja hän siveli hiljaa kädellään Streithin takinhihaa.

Streith vaikeni, tämä kevyt hyväily koski häneen syvästi. Ei puhuttu enää mitään, molemmat katselivat ulos yöhön, hiukan voimakkaampi tuulenhenki kulki läpi oksien ja pani ne kohisemaan, taivaanrannalla leimahtelivat kalevantulet, näytti siltä kuin ovia kirkkaasti valaistuihin saleihin avattaisiin ja suljettaisiin. Silloin teki Streith päätöksen, hän tarttui käteen, joka lepäsi hänen käsivarrellaan, ja vei sen huulilleen. Pieni, vilpoinen käsi seurasi tahdottomana hänen kättään.

Kävelyllä olleet palasivat takaisin, sillä he pelkäsivät lähenevää ukonilmaa. Streith oli kalpea, ja ruhtinattaren silmät olivat kosteat ja välkkyvät. Hetken lepäsi Roxanen katse kysyvänä noissa molemmissa, ja ruhtinatar käänsi omansa pois. Nyt tulivat myöskin herrat tupakkahuoneesta, ja ruhtinatar Kusminia pyydettiin hiukan soittamaan. Hän istuutui flyygelin ääreen ja esitti suurella loistolla ja häikäisevällä tekniikalla Lisztin toisen rapsodiian. Kaikki kuuntelivat hartaina. Nuo vuolaat sävelaallot, jotka vyöryivät kuulijoiden yli, tekivät heidät omituisen liikkumattomiksi, ikäänkuin seisoisivat he suihkun alla. Neiti von Dachsberg istui suorana, jäykkä hymy huulilla. Kreivi Minsky väänteli suutaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain makeata suussaan. Ruhtinatar oli nojannut päänsä taaksepäin, hän piti silmänsä puoleksi sulettuina, ja hänen kasvoillaan oli vielä hiljaisen liikutuksen jälkiä. Eleonore oli yksinkertaisesti uninen, hän rypisti otsaansa, ikäänkuin tekisi musiikki hänelle pahaa, sillävälin kun Roxane, silmät selkiselällään, tuijotti eteensä kaukaisuuteen. Marie lepäsi mukavasti nojatuolissaan, kevätpäivät tekivät hänen jäsenensä painaviksi, hän ajatteli Felixiä, hän ajatteli Hildan sanoja: »Nähtävästi tulee hän rakastumaan sinuun», hän ajatteli niitä yhä uudelleen, hän koetti sovitella niitä soiton tahtiin, ja ne sytyttivät hänen vereensä lievän kuumeen, joka teki hänet miellyttävän väsyneeksi. Mutta puoleksi verhojen takana, ikkunakomerossa, seisoi kreivi Streith, hän katseli, mitenkä ulkona kevätukkonen läheni, ja hänen terävät piirteensä ja mahtava nenänsä kuvastuivat tummina kuunvalaisemaa ikkunalasia vasten.

Nyt löi ruhtinatar Kusmin viimeisiä akordeja, nousi ylös ja pani helisten käsiinsä rannerenkaat, jotka hän soittamaan ruvetessaan oli riisunut päältään. Kevyttä liikettä alkoi syntyä kuulijoiden keskuudessa, ikäänkuin heräisivät he unesta. Ruhtinatar nousi kiittääkseen ruhtinatar Kusminia, myöskin muut lähenivät, seistiin yhdessä ja keskusteltiin musiikista, kunnes ruhtinatar antoi lähtömerkin.

Ruhtinattaret olivat lausuneet toivomuksen saada taas nukkua yhteisessä suuressa makuukamarissa. Marie antoi Emilien nopeasti auttaa itsensä vuoteeseen, hän tahtoi vielä kerran kuten ennen maata puoli-unessa ja kuunnella, miten sisaret keskustelivat. Kamarineidot lähetettiin pois, ruhtinattaret pitkissä yöpuvuissaan istuivat suuren kuvastimen edessä ja puhelivat puoliääneen. Marie saattoi seinällä nähdä heidän varjonsa, miten he kumartuivat toistensa puoleen ja taas vetäytyivät poispäin. Roxanen syvä ääni kertoi hitaasti ja yksitoikkoisesti: »Oli tuo kamala yö, jolloin pienokaiseni kuoli. Ulkona lepäsi sankka, valkea sumu, kaupunki oli kuolonhiljainen, kuului ainoastaan sotamiesten askeleet, kun he astelivat palatsin edustalla edestakaisin. Mutta kun avasi ikkunan, kuului kuin jossakin kaukana joku olisi huutanut tai kirkaissut. En tiedä, miten oli, mutta minusta tuntui, että jotakin kamalaa tapahtui sinä yönä. Pienokaiseni makasi korkeassa kuumeessa, ja minä olin istuutunut hänen vuoteensa reunalle ja pitelin häntä sylissäni. Kaikilla, jotka tulivat huoneeseen, oli omituisen kalpeat kasvot ja tuskalliset silmät, ja kun he kulkivat ikkunan ohi, pysähtyivät he ja kuuntelivat. Eudoxia, vanha hoitajatar, ja imettäjä heittäytyivät yhä uudelleen polvilleen pyhimyksenkuvan eteen ja rukoilivat hiljaa. Lääkärit tulivat ja luullakseni pappi. Dimitri ei ollut kotona. Pidin pienokaistani sylissäni ja kuuntelin hänen hengitystään, se oli niin nopeata kuin täytyisi tuon lapsiparan juosta, aina vain juosta, ja hänen rinnastaan kuului hiljaista rahinaa kuin pienestä kellosta, jossa jotakin on särkynyt. Ja minusta tuntui kuin täytyisi minunkin yhtä nopeasti hengittää, kuin täytyisi minunkin juosta hänen kanssaan, juosta, juosta, ja me olimme molemmat niin väsyneet. Ja äkkiä kävi se minun käsivarsillani aivan hiljaiseksi, ja minusta itsestäni tuntui kuin olisin pudonnut jonnekin, ja suuri, tumma rauha valtasi minut.» Roxane vaikeni.

Hetken kuluttua sanoi Eleonore jotakin ja Roxane vastasi: »On kyllä, suuri, kaunis maa, ja ihmiset ovat ystävällisiä ja rakastettavia. Kun ei vaan olisi tuota tuskaa, joka toisinaan valtaa minut. Tiedäthän, tuollainen pelko, joka valtasi Birkensteinissä, kun yöllä heräsi ja muisti puiston tornissa olevan vankiluolan, josta puutarhuri kertoi löydetyn luurangon.»

Marie tiesi sen myöskin, mutta vanhaa tornia Birkensteinissä ei hän halunnut muistella. Senjälkeen oli hänen täytynyt vähän nukahtaa, sillä kun hän taas kuuli sisartensa äänet, oli jo puhe muista asioista.

Eleonore nauroi hiljaa ja Roxane sanoi: »Mitähän siinä on? Äiti morsiusmietteissä, äiti rakastunut, se on mahdotonta.»

Marie oli liian väsynyt käsittääkseen, hän ajatteli vielä kerran:
»Nähtävästi on hän rakastuva sinuun», ja sitten hän nukkui.

Kreivi Streith oli nukkunut huonosti, nyt istui hän aamiaispöydässä, joi teetään ja tuijotti miettien kastanjapuunoksaan, joka täynnä kirkkaanvihreitä lehtiä keinui ikkunan ulkopuolella kevätauringon paisteessa. Roller, punaisenruskea setteri, oli etsinyt itselleen aurinkoisen paikan parketilla ja nukkui siinä. Oskar Pose, vanha palvelija, jolla oli sankari-isän kasvot, kulki hiljaa edestakaisin palvellen herraansa.

Onnettominta tuollaisissa öissä oli se, että ajatukset, jotka Streith muuten kykeni pitämään aisoissa, nyt tunkeutuivat esille ja pyrkivät valtaan. Kun hän oli jättänyt hovipalveluksen ja vetäytynyt tänne, oli se tuntunut täydelliseltä vapautumiselta. Hovipalvelus oli ollut erehdys, niinkuin niin paljon hänen elämässään oli ollut erehdystä. Nyt, joskin hän jo oli sivuuttanut neljäkymmenluvun, nyt piti vasta oikean elämän alkaa. Kokemusta oli hän kylliksi koonnut, elämän ammatin oli hän kyllin hyvin oppinut, ja oli ihme, ellei hän saisi aikaan mitään arvonsa mukaista. Niin alkoi hän sitten panna kotiaan kuntoon, rakensi pienen linnansa, osti kauniita esineitä, pani alulle puutarhaistutukset, antoi lukea metsänsä. Muutamia vuosia oli kulunut, ja yhä vielä hän pani kotiaan kuntoon, yhä vielä oli kaikki vain valmistusta, ja elämä, josta hän oli iloinnut, ei ollut vielä alkanut. Sillä tavalla kului elämä. Tällaisen unettoman yön jälkeen kuuli hän sen oikein suhahtavan ohitseen kuin pillastuneen valjakon, ja hänellä oli sama tunne kuin koulupojalla, jonka lupa-aika suurimmaksi osaksi on kulunut ja joka kuitenkin yhä odottaa varsinaista lupaajan iloaan.

Ovi avautui, ja rouva Buche, taloudenhoitajatar, astui sisään. Hän oli vanhanpuoleinen ja hyvin lihava, ja hänen suurista, kalpeista kasvoistaan katseli kaksi rauhallista, hiirenharmaata silmää. Hän kumarsi, ja Streith vastasi hyvin kohteliaasti tervehdykseen. Sitten nojasi rouva Buche ovipieleen ja alkoi, kuten hän joka päivä teki: »Tulen ruuan takia, herra kreivi. Aamiaiseksi minulla on haukikotletteja herkkusienikastikkeen kanssa, sitten ajattelin minä —»

Mutta Streith viittasi torjuvasti: »Hyvä, hyvä, antakaa minulle kuppi lihalientä ja munakas, se riittää. Muuten siirtyy päivällinen tänään hiukan myöhempään, sillä haluan vielä verran käydä katsomassa kurppiani.»

Rouva Buche nyökäytti päätään ja jatkoi: »Päivälliseksi olen valmistanut rapukeiton, sitten meillä on pyynpaistia, sitten ajattelin…»

Mutta Streith keskeytti hänet taasen. »Hyvä on, rouva Buche, te pidätte siitä kyllä huolen.»

Vanha rouva venytti suupielensä alaspäin, mikä osoitti pidätettyä naurua, ja virkkoi: »Herra kreivillä on tänään varmaan tärkeitä asioita mietittävänä, koska hän ei tahdo ajatella ruokaa.»

Streith nojautui tuolissaan taaksepäin, puhalsi savun savukkeestaan ilmaan ja katseli tarkkaavasti taloudenhoitajattaren kasvoja ja virkkoi: »Ruuan ajatteleminen on kyllä hyvä asia, mutta jokaiseen hyvään asiaan kuuluu myös oikea mieliala. Onko mielialanne aina semmoinen, että voitte ajatella ruokaa?»

Rouva Buche kävi totiseksi. »Se on minun velvollisuuteni, ellen haluaisi ajatella ruokaa, tekisin syntiä.»

Streith kohautti olkapäitään. »Synti, rouva Buche, on suuri sana, mutta sanokaapa, oletteko aina ollut noin tyytyväinen ja rauhallinen, vai onko teidänkin elämässänne ollut intohimoja?»

Vanha rouva punastui: »Intohimoista en tiedä mitään», vastasi hän torjuen.

»Buche oli vahva mies», kertoi taloudenhoitajatar, »ja kiivas mies, minä olin nuori ja ymmärtämätön, mutta se on nyt ohitse, minulla on nyt työni eikä muuta surua kuin suru sieluni autuudesta.»

»Parahin rouva Buche», huudahti Streith, »jos koetattekin valmistaa itseänne ijankaikkisuutta varten, ette kuitenkaan koskaan tule valmiiksi.»

Vanha rouva puristi huulensa yhteen, siitä asiasta hän ei halunnut keskustella. Hän odotti vielä muutamia silmänräpäyksiä, kysyi sitten, oliko herra kreivillä vielä jotakin käskettävää, ja kun Streith kielsi, poistui hän huoneesta.

Streith nousi myös ja meni työhuoneeseensa. Siellä oli vasta ilmestyneitä kirjoja, joita hän alkoi silmäillä. Mutta kun hän istui nojatuolissaan paperiveitsi kädessä, vaipui hän uudelleen mietteisiinsä. Eilinen ilta linnassa oli tehnyt hänet levottomaksi. Liittoa ruhtinattaren kanssa piti hän elämänsä kruununa. Tämä oli tekevä sen siksi loistavaksi poikkeukseksi, jota Donald Streithin elämän tulikin olla. Siitä saakka, kun oli oppinut ruhtinattaren tuntemaan, jo Birkensteinin hovissa, jolloin tämä oli ollut liian elämänhaluisen ruhtinaan onneton puoliso, oli hän kunnioittanut häntä luomakunnan ihanimpana olentona. Tämä tiesi, että hän rakasti häntä, että hän odotti häntä, hän ei ainoastaan antanut tämän tapahtua, ei, hän halusi sitä. Nyt olivat taas eilen äidilliset tunteet ja arvelut heränneet hänessä ja uhkasivat Streithin toiveita. Hiljainen ääni sai hänet pelästyneenä kavahtamaan mietteistään, kilpikonnanluinen veitsi hänen kädessään oli katkennut kahtia. Kärsimättömänä heitti hän kappaleet pois, nousi ja meni nopeasti linnan siipirakennukseen. Siellä oli kolme huonetta, joiden sisustus vielä oli keskeneräinen. Ensimmäisen huoneen seinät peitti kaunis japanilainen silkkiverho, himmeänsinisellä pohjalla kukkivia kirsikanoksia ja jono hopeanharmaita kurkia. Senlisäksi oli siellä Chippendalkirjoituspöytä, lasikaappi pienine porsliinikoristeineen ja matalia, himmeänsinisiä huonekaluja. Toiset huoneet olivat melkein tyhjät, siellä oli ainoastaan hopeakehyksinen kuvastin, sireenivärinen leposohva ja valkea karhuntalja. Streith kulki sinne tänne, työnteli huonekaluja ja mietti. Näitä huoneita oli hän runoillut ja monta vuotta, mutta nyt täytyi sen sujua paljoa nopeammin. Roller oli seurannut herraansa, seisoi siinä ja katseli häntä kärsivällisillä koiransilmillään ja tuli iloisesti yllätetyksi, kun Streith puhutteli sitä: »Roller, vanha poika», sanoi hän, »kiiruhdapas, meillä on kiire.» Niin poistui hän huoneesta, otti hattunsa ja meni ulos pihalle.

Toiselle puolelle linnaa rakennettiin talvipuutarhaa, seinät olivat jo pystyssä ja työmiehet olivat juuri nostamassa kannatinhirsiä. Streith pysähtyi katsomaan työtä.

Rakennusmestari, ärtyinen vanhus harmaine pukinpartoineen, astui hänen luoksensa ja alkoi esittää selontekoaan.

Streith ei kuunnellut häntä, hänen mielenkiintoaan olivat herättäneet suuret, vaaleat miehet, jotka käsittelivät tuota suurta, keltaista hirttä. Aurinko paahtoi kuumasti heihin, lakkinsa olivat he työntäneet niskaan, kasvot hehkuivat, ja puseron selustassa näkyi märkiä täpliä. Mutta oli kaunista katsella, miten he käyttivät noita raskaita, kuumia jäseniä työaseinaan, niillä nostivat, tukivat ja ponnistivat vastaan, miten lihakset jännittyivät ja nuorekas voima paisutti ruumista. Streith kävi aivan lämpöiseksi tätä katsellessaan, mutta äkkiä hän kääntyi, jätti rakennusmestarin keskelle selontekoaan ja meni puutarhaansa. Siellä käveli hän hitaasti pitkin ruusupensaikkoa, mutta hän ei niitä katsellut, hän oli alakuloinen, sillä hän tunsi itsensä tänään vanhaksi herraksi, joka hitaasti kulkee edestakaisin lämmitelläkseen auringonpaisteessa.

Aamiaisen jälkeen läksi Streith ratsastamaan. Metsäteillä tiheitten, nuorten kuusiseinien välissä oli ilma lämmintä ja kosteaa, se teki sekä ratsastajan että hevosen veltoksi. Streith antoi ratsunsa kävellä niinkuin sitä halutti, itse vaipui hän ajatuksiinsa, mutta näilläkään ei tänään ollut oikeata lentoa. Yhä uudelleen takertuivat ne pieniin vastahakoisuuksiin eivätkä päässeet irti. Kun hän taas katseli ympärilleen, huomasi hän olevansa metsänsä reunassa, vähän etäämpänä alkoi Tirnowin metsä, siellä oli myöskin vanhan metsänhoitajan asunnon harmaa puurakennus. Pienessä kyökkikasvitarhassa talon edustalla käveli solakka, tummapukuinen nainen ruiskukannu kädessä hitaasti pitkin lavoja kastellen kaalintaimia. Kun hän kuuli hevosen kavion kapsetta, käänsi hän hiukan päätään, mutta kääntyi heti taas poispäin, ikäänkuin ei siellä olisi ollut mitään katseltavaa, ja jatkoi työtään. »Ah, tuo huonoon valoon asetettu nainen», ajatteli Streith, »pankkiirinrouva, joka romaaneineen on vetäytynyt tänne yksinäisyyteen». Toisella puolella rakennusta oli pieni, aidattu niitty, jolla kaksi ruskeata vasikkaa kulki laitumella; niitä paimensi lapsi, pieni, surkastunut olento punainen liina päässä. Lapsen vieressä maassa istui nuori tyttö sinisessä liinapuvussa, tuuli liehutteli kiharaisia, mustia hiuksia pyöreitten, ruusuisten kasvojen ympärillä. Molemmat, lapsi ja tyttö, lauloivat täyttä kurkkua. Kun Streith ratsasti ohitse, hypähti tyttö ylös, juoksi veräjälle, nojasi liian lyhyissä hihoissa olevat käsivartensa aitausta vasten ja tarkasteli ratsastajaa. Streithiin vaikuttivat nuo suuret, tummat silmät kiusallisesti, rauhallisella uteliaisuudella tuijottivat ne häneen kuin olisi hän ollut eloton esine. Hän kiirehti hevostaan, ja talosta kuului ääni: »Britta! Britta!»

»Miten tuo rehentelee elämällä», välähti Streithin mielessä. Reipasta ravia ratsasti hän maantielle päin ja edelleen ohi Gutheidenin. Puutarha-aitauksen läpi näki hän ruhtinattaren ja Roxanen kulkevan hitaasti pitkin leveätä soratietä, silloin tällöin jäivät naiset seisomaan jonkun kukkalavan eteen ja kumartuivat yli kevätkukkien. Streithista tuntui, että häntä vastaan tuosta puutarhasta taas hengähti tuo hieno, lempeä ilma, jota hän oli tottunut hengittämään, ja hän tuli uudelleen iloiseksi.

Tuo hyvä mieli säilyi yhä, kun hän kotona työhuoneessaan ojentui sohvalle hiukan levätäkseen. Puoliunessa näki hän vielä ruhtinattaren jalon olemuksen, tummanvioletin laahuksen kevyet liikkeet keltaisella hiekalla, ystävällisen ilmeen hänen taipuessaan hyasinttien ja krokuksien puoleen.

Auringon laskiessa lähti Streith metsästämään kurppia. Vähän matkan päässä talosta oli pieni, kostea niitty metsän keskellä. Sinne hän asettui. Aurinko oli juuri laskemaisillaan, kullan ja ruusun karvaisia pilvenhattaroita riippui himmeänsinisellä taivaalla, linnut melusivat kiihtyneinä vesakossa, varisjoukot lensivät kiirehtien puidenlatvojen yli huutaen toisilleen käheät uutisensa, ja alhaalla vesilätäköissä kurnuttivat sammakot. Streithia kiusasi tämä eloisuus, hän oli iloinen, kun aurinko kokonaan laski, hän iloitsi iltarauhasta. Nyt kuuli hän kurpan tulevan, näytti siltä kuin lentäisi se suoraan läntisen taivaanrannan kullasta, hitaasti se läheni, näytti siltä kuin nauttisi se leijailemisesta ilmassa, joka oli täynnä tuoksuja ja loistavia värejä. Kun se oli kyllin lähellä, ampui Streith, se putosi ja Roller kiiruhti tuomaan sen herrallensa. »Onnetonta», ajatteli Streith, kun hän piteli kuollutta lintua kädessään, »tulla tällä tavalla riistetyksi niin kauniista tilanteesta.» Sitten latasi hän taas pyssynsä ja odotti. Värit taivaalla vaalenivat, linnut kävivät hiljaisemmiksi, ja sammakkojen kurnutus kuului nyt rauhalliselta ja yksitoikkoiselta. Streith kuuli vieressään kostealta maalta askeleita, ja kun hän kääntyi katsomaan, huomasi hän leppäpensaitten välissä tytön. »Se on tyttö metsänhoitajan asunnosta», sanoi hän itsekseen, »tuo Britta.» Hän tunsi hänet hänen suurista, mustista silmistään. Britta tervehti vieden käden pienelle, vihreälle vilttihatulleen.

»Olkaa niin hyvä», vastasi Streith kylmästi ja kääntyi. Britta seisoi kädet pistettyinä harmaan villatakin taskuihin, pää taaksepäin taivutettuna, jännittyneenä kuunnellen. Hänen kasvonsa hehkuivat kiivaasta kävelemisestä, huulet olivat puoliavoinna ja hän hengitti nopeasti. Kun nyt etäältä alkoi kuulua kurpan lentoa, käänsivät Roller ja Britta päätään äänen suuntaan, ja Britta sanoi: »Nyt se tulee.» Korkealla ja nopeasti tuli kurppa lentäen, Streith ampui, kurppa teki mutkittelevan liikkeen ja lensi edelleen. Streith kuuli Brittan hiljaa nauravan. »Liian korkealla», mutisi hän ja harmitteli, että hän tytön takia puolusteli itseään harhalaukauksen johdosta. Mutta se johtui tuollaisista kutsumattomista katselijoista. Hetken seisoi hän vielä paikallaan, taivas muuttui läpinäkyväksi ja värittömäksi, kevyttä sumua nousi niityiltä, ja kuusenlatvat kävivät mustiksi. »Ne eivät tule enään», sanoi Streith vihdoin ja heitti pyssyn olkapäälleen.

»Ne eivät tule enään», toisti Britta. Hämmästyneenä katsahti Streith häneen, silloin vei tyttö taas käden vilttihattunsa reunaan, sanoi: »Hyvää yötä, kiitoksia paljon», ja kääntyi mennäkseen.

»Neitiseni», huusi Streith hänen jälkeensä, »tie sielläpäin on suoperäinen. Teette viisaammin, jos menette pitkin tätä metsätietä.»

Kuuliaisesti kääntyi Britta takaisin, hän jäi seisomaan Streithin viereen ja katseli häneen, ikäänkuin hän odottaisi häneltä lisää määräyksiä. »Niin», sanoi Streith, »se on myöskin minun tieni.» Niin kulkivat he rinnakkain niityn poikki, Britta, kädet vielä takin taskuissa, astui tarmokkaasti vesilätäkköihin; näytti tuottavan hänelle iloa, kun vesi aikatavalla räiskyi hänen päällensä.

»Kyllä, muutahan täällä ei olekaan», vastasi Britta, hänen äänessään oli hillitty, lämmin sointu, joukossa hiukan terävyyttä, niinkuin kansannaisilla, jotka eivät ole tottuneet säästämään kurkkujansa ulko-ilmassa.

»Talvella», kertoi Britta, »kun aikaseen tulee pimeä, ja askeleet lähenevät taloa ja pysähtyvät ikkunan alle ja taas jatkavat matkaansa, silloin joskus pelkäämme.»

Ei, punainen André asui heidän luonansa, hän hoiti hevosta. Mutta hän oli usein poissa öisin. Streith nauroi: »Koska hän harjoittaa salametsästystä.»

»Niin kyllä, mutta häntä ei ole koskaan saatu kiinni», puolusti Britta häntä. »Minä tahtoisin, että hän kerran ottaisi minut mukaansa, mutta hän ei tee sitä.»

»Nuorelle naiselle», huomautti Britta miettivästi, »ei, hänelle se ei sopisikaan, mutta kuka välittää meistä? Muuten käyn kerran viikossa kaupungissa ottamassa soittotunteja. Siellä minulla on ystävättäriä, asemapäällikkö Müllerin tytär ja postimestarin tyttäret. Heillä on kutsut, mutta minä tanssin niin huonosti, äiti harjoittelee minun kanssani, mutta ei ole ketään, joka soittaisi pianoa.»

Keskustelu pysähtyi joksikin aikaa, ääneti kulkivat molemmat vieretysten. Suurten kuusten alla tuli jo pimeä, vesilätäköissä alkoivat sammakot laulaa ohutta rakkauslauluaan, metsässä huusi kaksi pöllöä kiihkeästi toisiansa, sammaleessa hiipi hiljaisia askeleita, kuului ikäänkuin läähättävää hengitystä, se oli varmaan mäyrä öisellä kulullaan. Streith tunsi olonsa omituiseksi, kuunnellessaan tätä salaista houkuttelua, hiiviskelyä ja kosiskelua, vieressään tämä lapsi, johon toukokuunyön täytyi vaikuttaa kuin väkevä viini.

Britta pysähtyi: »Kuulkaa, siinä se on taas.» Etäältä kuului koirasteeren kotkotusta. »Se tulee yhä uudelleen ulos», jatkoi Britta hiljaa, »eilen näin sen aivan läheltä, minun täytyi nauraa sitä. Minkätähden se hyppelee aivan yksinään ympäri? Kanathan eivät kuitenkaan enään tule.»

»Kenties juuri sentähden, että, se on niin yksin», sanoi Streith jotakin sanoakseen, ja alkoi astua eteenpäin.

»Se on totta», vakuutti Britta innokkaasti, »kun on aivan yksin, haluttaa joskus pyöriä, pyöriä, kunnes kaatuu.» Sitten nauroi hän äkkiä.

»Ajattelin», vastasi Britta vitkastellen, »miltä mahtaisi näyttää, jos te aivan yksin pyörisitte ympäri niityllä. Mutta suokaa anteeksi, se oli tyhmää.»

Nyt olivat he saapuneet paikalle, jossa tie jakautui. »Teidän täytyy mennä tuonnepäin», sanoi Streith.

Hän kääntyi tielle, sukelsi kuiskailevaan yöhön kuin kuuluisi hän siihen. Streith erotti vielä hetken hänen askeleensa kostealla maalla. Kulkiessaan hitaasti kotiinpäin, tuntui hänestä kuin kuulisi hän joskus tiheikköjen pimennoista tytön kevyen hengityksen.

Kotiin päästyään muutti Streith pukua. Hän esiintyi, silloinkin kun oli yksin, mielellään juhlapuvussa päivällispöydässä. Ruokasalissa odotti häntä kaunis päivällispöytä, täyteen siroteltuna pieniä tulia, jotka syntyivät kynttilänliekkien heijastuksista kristalleissa ja hopeassa. Oskar seisoi vieressä valkea paidanrinta loistaen. Streithin oli nälkä, päivällinen saattoi siis muodostua miellyttäväksi. Syödessään huomasi hän kuitenkin, että ateria ei tuottanutkaan hänelle niin paljon tyydytystä, kuin hän oli luullut. Jopa hän oli iloinen, kun se päättyi. Hän jäi istumaan pöydän ääreen, sytytti sikarin ja kaatoi enemmän burgundilaista lasiinsa. Muulloin, kun hän palasi metsästysretkiltä, heittäytyi hän mielellään nojatuoliin nauttiakseen hyvältä tuntuvasta väsähtymisestä ja uneksiakseen vihreistä metsäkuvista, kunnes uni tuli. Tänään hän ei tuntenut tätä miellyttävää rauhaa. Oli jotakin, joka välttämättä oli huuhdottava alas burgundilla, käsittämätön alakuloisuus, niin, vallan käsittämätön.

Gutheidenissä oli tapana tehdä toukokuussa satakieliretki Webbraan, eräällä ulkotilalla sijaitsevalle, tiheätä lepistöä kasvavalle, kukkulalle. Ruhtinattaret olivat toivoneet saavansa tälläkin retkellä olla taas mukana, ja niin olivat palvelijat lähetetyt edeltäkäsin kenttätuoleineen ja peitteineen, kevätbooleineen ja leivoksineen. Kreivitär Dühnen ja Felix, üchtlitziläiset naiset ja pappilan tytöt olivat kutsutut mukaan.

Naiset istuivat kenttätuoleilla, herrat olivat asettuneet peitteille. Marie istui hieman sivulla nuorten tyttöjen kanssa, joiden joukossa papintyttärien kirkkaat, kuuluvat äänet hallitsivat keskustelua. Pappilan Johanna kiusotteli Felix Dühneniä, joka äänettömänä ja alakuloisena joi booliaan.

»On suuri vahinko, että kreivi Dühnen taas tänään on le beau ténébreux, ja minä olen kuullut niin paljon berliiniläis-luutnanttien rakastettavuudesta.»

Pappilan tytöt purskahtivat yhtaikaa nauruun ja Vilhelmina huudahti: »Tietysti, meitä maalaistyttöparkoja varten ei tuo rakastettavuus ole, se säästetään pääkaupungin naisia varten.»

»Sellainen hän oli jo eilen rapuretkellä», kertoi Henriette von Üchtlitz, »hän joi boolia, ei puhunut sanaakaan, ja kun tuli pimeä, hävisi hän.»

Vanhemman väen keskuudessa puhuttiin satakielistä. »Minkätähden satakieli laulaa yöllä?» kysyi neiti von Dietheim kapteeni Keckiltä.

»Kaiketi siksi, että sillä ei ole aikaa päivällä», vastasi tämä äreästi.

Mutta neiti ei ollut sillä tyytyväinen. »Ah Keck, millaisia vastauksia te aina annatte», sanoi hän kiihtyneenä.

Silloin alkoi paroonitar Dünhof puhua, hänen äänestään kuului, että ilta oli jo tehnyt hänet tunteelliseksi: »Herra von Keck on aivan oikeassa, päivä meluineen häiritsee, mutta kun tulee pimeätä ja hiljaista, voi satakieli taas ajatella ainoan kauniin rakkausajatuksensa.»

»Niin, on tosiaankin merkillistä», alkoi neiti von Dachsberg, »kun kaikki ympärillämme on hiljaista ja rauhallista, tulee usein yksi ajatus, jota yhä uudelleen ja uudelleen voimme ajatella.»

»Esimerkiksi velkojamme», kuiskasi kreivi Minsky parooni Fürwitille. Neiti von Dietheim oli sen kuitenkin kuullut ja sanoi: »Hävetkää toki, kreivi.»

»Satakieli on aivan oikeassa», alkoi nyt ruhtinatar, »kun meillä on tunne, joka tekee meidät onnellisiksi, tai kaunis ajatus, miksi emme aina tuntisi tätä tunnetta ja aina ajattelisi tätä ajatusta?»

Innokkaina yhtyivät kaikki tähän, ja parooni Fürwit mumisi: »Hyvin kaunista.»

»Enoni, kenraali Bagration», kertoi kreivi Minsky, »vihaa satakieliä. Jos yksikin eksyy hänen puistoonsa, antaa hän ampua sen. Hän sanoo, että satakielen laulu muistuttaa pahaa omaatuntoa.»

»Silloin on hänellä varmaan itsellään paha omatunto», huomautti ruhtinatar Kusmin.

»Hyvin mahdollista», myönsi kreivi, »kun on kauan ollut kenraalina
Kaukasiassa, on jo kokenut yhtä ja toista.»

»Niin, hiljaa, hiljaa», kuiskasi parooni Fürwit ja kääntyi myös nuoremman seurapiirin puoleen saadakseen hiljaisuutta satakielelle.

Lepiköstä, joka lisääntyvässä hämärässä näytti mustalta ja liikkumattomalta, kuuluivat satakielen ensimäiset sävelet, ensin arasti ja ikäänkuin etsien, sitten kävi pieni, kiihtynyt ääni varmemmaksi ja äänekkäämmäksi, kunnes se lopulta intohimoisesti ja nopeasti huusi laulunsa illan hämärään. Kuulijat ottivat pehmeitä, miettiviä asentoja, uneksien katselivat he eteensä, ruhtinatar Kusmin peitti kädellä silmänsä, neiti von Dachsbergillä oli sääliväinen hymy huulillaan, ja kreivi Minsky istui pää olkapäähän nojaten. Toinen satakieli yhtyi nyt lauluun, ja kuului siltä kuin haluaisi se voittaa toverinsa, ja toisella puolella heräsi kokonainen kuoro, joka pensaasta soi huiluntapaisia säveleitä, ja kuitenkin säilytti jokainen ääni oman erikoisuutensa, jokainen kertoi oman intohimoisen tarinansa. Liikutus valtasi hetkeksi seuran, parooni Fürwit kuiskasi ruhtinatar Kusminille: »Perintöprinsessa itkee.» Ruhtinatar kertoi asian neiti von Dietheimille, ja tämä nousi hiljaa, meni prinsessan luo ja tarjosi hänelle hajuvettä. Nuorten tyttöjen parvessa syntyi myöskin rauhattomuutta, pappilan tytöt eivät voineet enään istua hiljaa, heidän täytyi vähän kävellä, ja Henriette von Üchtlitz liittyi heihin. Hilda kosketti Marien olkapäätä ja kuiskasi: »Menemmekö mekin?»

»Kernaasti», vastasi Marie iloisena ja tarttui Hildan käsivarteen. Felix hypähti ylös seuratakseen ystävättäriä. Tennispelien jälkeen linnassa piti hän sitä oikeutenaan.

Kapeita polkuja johti leppäpensaikon läpi. Täällä oli hämärää ja nuoret lehvät tuoksuivat väkevästi, mutta kukkulan rinteeltä oli laaja näköala yli tasaisen ja värittömän ympäristön, ainoastaan sumu, joka nousi purosta, levitti loistavan valkoisen nauhan yli lakeuden. Alhaalla ulkotilalla välkkyi himmeitä, punaisia valoja ikkunoissa, ja rakennuksen edustalla olivat lapset muodostaneet piirin, he olivat paitasillaan, pieniä, valkeita olentoja, jotka pitivät toisiaan kädestä ja lauloivat laulua »sinisestä, sinisestä sormihatusta», ja ohuet, käheät äänet sekaantuivat satakielen säveleihin.

»Tiedän aivan hyvin, minkätähden sinä taas tänään annat siipien riippua», sanoi Hilda Felixille, ja hänen äänensä kuului kiihottuneelta, »sinulla on kai taas ollut selvittely isäsi kanssa.»

»Niinpä kylläkin», vastasi Felix, »sellainen ei juuri kohota mielialaa, mutta pitääkö meidän nyt siitä puhua.»

»Kyllä, nyt juuri minä haluan siitä puhua», jatkoi Hilda, »minusta ei ole miehekästä masentua tuolla lailla. Kun teit velkasi, tiesit aivan hyvin, että kohtauksen isän kanssa täytyi tulla; ellei sellaista voi kestää, on parasta olla tekemättä velkoja. Mutta jos siitä huolimatta tekee tyhmyyksiä, niin kantaa myöskin seuraukset eikä ole sen näköinen kuin poika, joka on pantu nurkkaan häpeämään.»

»Sinä osaat kyllä saarnata», vastasi Felix, ääni käheänä kiihtymyksestä »mutta annappa kerran kohdella itseäsi kuin olisit jokin ihmiskunnan hylkiö, kuin olisit kelvoton kuulumaan enään perheeseen, ja vaikka mitä, muutaman satamarkkasen takia. On kyllä totta, että olen riippuvainen, mutta ei ole miellyttävää, kun aina kiristetään nuorasta, jolla on sidottu.»

»Hyvä, jos se tuntuu nöyryyttävältä», virkkoi Hilda, »älä tee mitään velkoja; mutta minusta on naurettavaa, kun ei mies jaksa kantaa tyhmyyksiensä seurauksia.»

»Oh, minä voin sen niin hyvin ymmärtää», sekaantui Marie puheeseen, »minä kuolisin sellaisena hetkenä.»

»Eikö totta», huudahti Felix, iloisena odottamattomasta avusta, »mutta Hilda ei sitä ymmärrä, hänellä on kerta kaikkiaan sankari-ihanteensa, ja kun ei ole aivan hänen romaanisankarinsa kaltainen, saa osakseen hänen halveksumisensa.»

»Sankareista ei tässä ole puhetta», ivaili Hilda, hänen äänensä vapisi, ja itku oli lähellä, »mutta en voi sietää tuollaista pehmeyttä. Muuten, koska niin hyvin ymmärrätte toisianne, olen minä tarpeeton.»

Hän päästi Marien käsivarren, kääntyi ja katosi pensaitten taakse. Hämmästyneinä pysähtyivät molemmat, Felix kohautti olkapäitään ja sanoi: »Sellainen on hän aina, hyvä tyttö, mutta liian kiihkeä. Tulee aina olla sellainen, kun hän vaatii, mutta minulla nyt ei ole tuota jaloa miehekkyyttä, josta hän uneksii; mistäpä minä sen ottaisin.»

Felix nauroi: »Oh, se ei ole niin vaarallista.» Sitten molemmat vaikenivat, Marie katseli hämillään maahan. Vihdoin kysyi Felix hiljaa: »On kai vallan ennenkuulumatonta, että Hilda jättää meidät näin kahden kesken?»

Marie nauroi: »Niinpä kyllä, mutta olen ennenkin tehnyt jotain ennenkuulumatonta.»

»No, silloin voimme kai kävellä hiukan eteenpäin.» He astelivat hitaasti läpi pensaikon.

»Niin, on tietysti sopimatonta ilman lupaa mennä vieraaseen puistoon, mutta mikä on miellyttävää, on tavallisesti sopimatonta. Siellä on pieni, musta lammikko ja sireenipensaita ja kivipenkki, siellä minä istuin. Pitkiä käytäviä pitkin saatoin nähdä linnalle saakka, näinpä osan kiviportaita ja sillä pieniä sinisiä ja punaisia olentoja, jotka liikkuivat edestakaisin.»

Marie pysähtyi ja sanoi huolestuneena: »Luulen, että meidän täytyy palata toisten luo. Pelkään, että neiti von Dachsberg alkaa jo etsiä minua.»

»Hyvä», vastasi Felix, »mutta emmekö voi vielä hetken seistä täällä, ainoastaan lyhyen hetken toistemme vieressä.»

He seisoivat keskellä leppäpensaita, yökaste kahisi lehvillä, aivan heidän lähellään lauloi satakieli. Marie katsahti Felixiin, tämän kasvoilla oli kaunis, harras ilme, hän katseli Marien ohi. »Jos en olisi prinsessa», ajatteli Marie, »suutelisi hän minua nyt.» Hän tunsi omituista lämpöä sydämessään, ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä. Hän vei käden silmilleen.

Ainoastaan kerran Felix sanoi: »Jos menemme tätä tietä, tulemme kenenkään huomaamatta perille.»

Heidän palaamistaan ei kukaan seurassa huomannut, sillä siellä oli syntynyt juuri pieni hämmennys, neiti von Dietheim oli pyörtynyt, ja huolestuneet naiset ympäröivät hänet.

Streith oli koettanut koko illan saada keskustelua aikaan Roxanen kanssa, mutta oli aina saanut kylmiä ja poistyöntäviä vastauksia.

Kun alkoi vahvasti hämärtyä ja ilta käydä kosteaksi, antoi ruhtinatar merkin lähteä paluumatkalle. Streith talutti hänet alas kukkulalta.

»Oli hyvin kaunista», sanoi ruhtinatar, »me täällä hiljaisessa loukossamme muutumme yksinkertaisiksi ihmisiksi. Ne raukat, jotka saapuvat suuresta maailmasta monimutkaisine sydämineen, eivät siedä satakieli-iltaa.»

Alhaalla seisoivat vaunut valmiina. Pappilan tytöt halusivat kulkea jalan, ja ajavat kuulivat vielä peltotieltä noiden molempien tyttöjen kirkkaat äänet, kun he lauloivat kevätyössä:

    »In einem kühlen Grunde
    Da rauscht ein Mühlenrad,
    Mein Liebchen ist verschwunden,
    Das dort gewohnet hat.»

Kreivi Dühnen oli syönyt aamiaista Streithin luona, nyt istuivat he puutarhasalissa ja joivat kahvia. Streith ei pitänyt tuosta vanhasta herrasta, jonka kasvot olivat keltaiset kuin sappitautisella, silmät vaaleat ja häijyt, hampaat liian valkoiset. Kreivi Dühnen oli kaikkeen tyytymätön, valtakuntaan, hallitukseen, joka ei tehnyt mitään maatalouden hyväksi, itse hänen majesteettiinsakin, ja hän käsitteli näitä asioita happamella kaunopuheisuudella, joka väsytti. Nyt oli hän istunut jo pitkän aikaa puutarhasalissa ja alottanut uuden keskusteluaiheen, joka näytti muodostuvan hyvin kiitolliseksi, poikansa Felixin kevytmielisyyden.

»Nykyajan nuorista miehistä puuttuu arvokkuutta», sanoi hän ja löi etusormellaan pöytälevyyn. »Olen minäkin ollut nuori, olin mukana nuorena ratsuväen-luutnanttina 70-vuotisessa sodassa. Oltiin silloinkin iloisia, jopa hillittömiäkin, teimme hupsuja kepposia, mutta me emme milloinkaan unohtaneet, että kannoimme kuninkaan takkia. Velkoja, no niin, pieniä lainoja otettiin kyllä silloinkin, mutta että minä olisin tullut isäni luo ja aivan kevyesti kuin pankkiirille sanonut, että minulla on parin tuhannen markan velat, olen pitänyt hauskaa, sellaista ei tapahdu, ennen olisin ampunut kuulan otsaani. Sanoin siis Felixilleni: Hyvä, maksan tällä kertaa velkasi, ja koska olen hyvä isä, korotan ylläpitorahasi. Mutta meidän kesken ei koskaan enään puhuta veloista, joita olet tehnyt. Jos sinulla on velkoja, hoida ne itse, niinkuin voit, minuun älä enään vetoa. En voi yhden pojan takia tehdä vääryyttä toisille, jotka kenties ovat parempia. Siis nyt tiedät, missä suhteessa toisiimme olemme.»

»Olen hyvin ankara», jatkoi kreivi, »minulla on kolme poikaa, olen hyvä isä, rakastan lapsiani, mutta haluan kasvattaa heistä kelpo ihmisiä, hyviä aatelismiehiä ja arvokkaita Dühneneitä. Ellei yksi heistä sitä halua silloin, niin tuskallista kuin se onkin, otan käteni pois hänestä. Ainoastaan siten, ystäväni, voimme nykyisinä vaikeina demokraattisina aikoina ylläpitää aatelin arvoa. Ankarinta valintaa ilman tunnelorua. Kevytmielisyys, en ylipäänsä muuten voi käsittää, miten kevytmielisyys on tullut perheeseeni.»

»Perintö monilta esi-isiltä», huomautti Streith peittäen haukotusta, »Dühnenien suku on hyvin vanha, he olivat mukana jo ristiretkillä. Kaukana Palestiinassa oli elämä kenties hiukan rajua. Ristiretket kokonaisuudessaan olivat pelkkää kevytmielisyyttä, ja sellainen kulkee perintönä.»

»Se ei merkitse mitään, ystäväiseni», sanoi kreivi Dühnen harmistuneena ja teki kädellään liikkeen kuin karkottaisi hän kärpäsen, »perinnöllisyyteen vetoavat vain sellaiset ihmiset, jotka ovat huonosti kasvatettuja. Niinä pystyn kyllä ottamaan perinnöllisyyden pojistani.»

»Hyvin ansiokasta», myönsi Streith. Sitten näytti aihe tyhjentyneen, ja kreivi nousi sanoakseen jäähyväiset.

Streith hengähti helpotuksesta, kun hänen vieraansa oli poistunut. »Tuollainen vierailu», ajatteli hän, »jättää katkeran maun suuhun.» Hän vihelsi Rolleria ja kiiruhti ulos metsään. Päivä oli kylmähkö, valkeita pilvipalloja ajelehti nopeasti yli kirkkaansinisen taivaan, vinha itätuuli ravisti kuusia, ja saattoi niiden suuret oksat rajusti ja intohimoisesti kohisten pieksemään ympärilleen. Metsän syvä, ilmeikäs ääni teki Streithille hyvää. Hän otti hatun päästään ja kulki päin tuulta, ja hän nautti tuntiessaan jäsentensä joustavuuden. Hän kulki nopeasti kuin olisi hänellä päämäärä. Pian oli hän saapunut metsänsä ulkoreunaan ja seisoi - vanhan metsänhoitaja-asunnon edustalla. Taas kulkivat vasikat laitumella, taas istuivat Britta ja lapsi punaisessa liinassaan ruohikossa ja lauloivat. He lauloivat hyvin kovaa, saadakseen äänensä kuulumaan yli metsän kohinan. Streith tervehti.

Kun Britta hänet huomasi, hypähti hän pystyyn, juoksi aitaukselle ja ojensi Streithille kätensä. Hän nauroi koko kasvoillaan, painoi toisella kädellään hiuksiaan ja sanoi: »Tuuli repii tänään hiukset aivan hajalleen.»

»Niinpä kyllä, hm», virkkoi Streith ja nojasi aitausta vasten, »tuuli on kylläkin hyvin voimakas. Teillä on tuolla kauniita vasikoita.»

»Ne ovat lehmävasikoita», selitti Britta, »aijomme kasvattaa ne suuriksi, mutta ne ovat joskus hyvin rajuja.»

»Ei suinkaan», vastasi Britta, »me laulamme, mitä me muuten voisimme tehdä!»

Ikkunassa näkyi rouva von Syrman: »Margusch!» huusi hän, »aja vasikat kotiin.» Kun hän huomasi Brittan keskustelussa Streithin kanssa, tervehti hän ja poistui.

»Nyt saatte nähdä jotakin», huusi Britta ja aukaisi veräjän. Hurjasti huutaen »hoi! hoi!» ajoi Margusch vasikoita edellään, nämä hyppivät ja loikkivat, ja kun ne vihdoin olivat päässeet veräjän läpi, pelästyivät ne Rolleria ja karkasivat metsään. Margusch ja Britta seurasivat niitä. »Juoskaa tuota tietä, herra kreivi», huusi Britta, ja Streith juoksi sulkien kepillään vasikoilta tien. Talosta hyökkäsi vanha nainen, roteva kuin mies, harmaat hiustukot liehuen ja rajuilla »hoi, hoi» huudoilla ottaen osaa ajoon. Vihdoinkin olivat vasikat piiritetyt ja suljetut navettaan.

Streith seisoi navetan ovella, hiukan hengästyneenä, hänen sydämensä sykki rajusti.

Silloin astui rouva von Syrman ulos talosta, hän oli kietonut höyhenpuuhkan ympärilleen ja astui lyhyin askelin likaisen pihan poikki kuin nainen kävelyllään. Hän hymyili. »Mutta lapsi», sanoi hän, »miten voit sillä tavalla vaivata herra kreiviä.»

»Oh, se oli hyvin mielenkiintoista», vakuutti Streith, »teidän vasikkanne ovat itse asiassa hyvin vilkkaita.»

Rouva von Syrman kohautti kevyesti olkapäitään: »Pelkään, että täällä erämaassamme tulemme kaikki vähän kesyttömiksi. Mutta ettekö halua istuutua, täällä meillä on niinsanottu kuisti, kaikki hyvin alkuperäistä, tietysti.» Rouva von Syrman lähti ovelle päin, jonka edustalla pari penkkiä seisoi pienen katoksen alla.

Streith istuutui, rouva von Syrman nojasi oveen yhä edelleen sama alakuloisen sääliväinen hymy huulillaan. »Miellyttävä kolkka», virkkoi hän, »kesälläkin on täällä vilpoista. Täällä vietämme pitkät, hiljaiset kesäiltamme.»

»Hyvin kaunis näköala», huomautti Streith. »Suonette anteeksi hetkisen», sanoi nyt rouva von Syrman ja poistui sisälle.

Britta istui vastapäätä Streithia, aurinko paistoi suoraan hänen kasvoihinsa; suuret, mustat silmät saivat punertavan loisteen, ja niihin syttyi pieniä, kultaisia pilkkuja.

Streith hymyili, hän ei tiennyt miksi, mutta luultavasti siksi, että nuo kasvot häntä vastapäätä olivat niin nuoret ja kauniit. »Mahtavatkohan vasikat jo nukkua?» sanoi hän jotakin sanoakseen.

Britta kävi totiseksi. »Vasikka raukat», vastasi hän. »Kun tämä juttu vasikoiden kanssa on päättynyt, silloin täällä kaikki käy hiljaiseksi, silloin ei täällä enään tapahdu mitään.» Hän piti käsiä ristissä sylissään, ne olivat leveät ja vielä lapsekkaat muodoltaan, punaiset ja karhean näköiset.

Britta oli seurannut hänen katsettaan, katseli myöskin käsiään ja sanoi: »Niin, ne ovat punaiset. Talvella halkeilee iho, mutta minä en halua käyttää käsineitä.»

Mutta Britta ravisti päätään: »Ei suinkaan. Neiti Wolwer, soitto»opettajani kaupungissa, tahtoo, että minä yöksi hieron jotakin rasvaa käsiini ja panen hansikkaat päälleni, mutta hansikkaat kädessä en voisi nukkua.»

»Äidillä on aina valkeat kädet», jatkoi Britta, »mitä hän tehneekin, pienet, valkeat kädet. Prinsessoilla on varmaankin myöskin hyvin valkoiset kädet?»

»Hm, niin», vastasi Streith, »otaksun, että heillä on hyvin valkeat kädet.»

Rouva von Syrman näyttäytyi uudelleen ovessa: »Olkaa hyvä, herra kreivi, kenties juotte kupin kahvia? Kahvi on juuri keitettyä.»

Pelästyneenä hypähti Streith ylös: »Kiitän, armollinen rouva», huudahti hän, »mutta en voi enään käyttää hyväkseni hyvyyttänne, olen jo viipynyt liian kauan.»

»Se ei nyt auta», sanoi rouva von Syrman keimailevasti ja mielistellen, »nyt täytyy teidän juoda meidänkin luonamme kuppi kahvia.» Hän meni edeltä eteiseen ja Streith seurasi kasvot synkkinä.

Asuinhuone oli leveä, jotenkin matala huone, kirkkaansiniset tapeetit seinillä. Siellä oli useita huonekaluja, jotka eivät näyttäneet kuuluvan yhteen, suuri, jouhikankaalla päällystetty sohva, tuoleja, pyöreä, keltainen pöytä, sen vieressä pieni, norsunluulla silailtu ompelupöytä, soittokone, siro, metallikoristeilla varustettu piironki, sen päällä kullattu kello, Tasso, sen edessä antiikkisella pylväspätkällä avonainen kirja. Seinillä riippui valokuvia ja pastellimaalaus talon rouvasta, kaunis, Botticelli-kampauksella varustettu pieni pää, uneksivat silmät ja hieno, viisas suu.

»Olkaa hyvä, istukaa», sanoi rouva von Syrman. Itse istuutui hän sohvaan, kaatoi kahvia sinisestä kannusta suureen, siniseen kuppiin, työnsi sokerin ja lautasen keltaisine kakkuineen lähemmäksi. »Saako olla sokeria? Olkaa hyvä, ottakaa myöskin kakkua.» Ja tottuneen, hienon five o'clocks emännän huolettomalla varmuudella alkoi hän heti keskustelun. »Meillä on ihmeellisen kaunis kevät. Cannesista kirjoitetaan minulle, että siellä on niin kuuma, että kaikki pakenivat.» Niin, Streith uskoi sen kyllä. »Eivätkö heidän korkeutensa suunnitelleet myöskin matkaa?»

Britta oli myöskin asettunut pöydän ääreen, hän joi maitoa suuresta lasista, kastoi leveät, punaiset huulensa kaikkeen tuohon valkeaan, räpytteli silmäluomillaan ja katseli rauhallisesti ja miettivästi Streithia lasin reunan ylitse.

Rouva von Syrman nojautui sohvan nurkkaukseen, kietoi höyhenpuuhkan tiukemmin hartioittensa ympäri, ja sytytti savukkeen. »Erämaahamme täällä», sanoi hän, »tottuu kyllä ajanoloon. Kun kohtalo karkoittaa yksinäisyyteen, opimme myöskin rakastamaan yksinäisyyttä.»

Rouva von Syrman kohautti olkapäitään: »Tuollainen pikkukaupunki-yhteiskunta ei tarjoa paljoa. Ei, minä olen aina rakastanut luontoa, pohjoismaista luontoamme, ja kuitenkin — katsokaahan, herra kreivi, on kummallista, olen Saksassa syntynyt, minun isäni jo oli saksalainen, mutta meidän perheemme polveutuu Italiasta. Arci oli tyttönimeni, ja minun elämässäni on nuoruudesta saakka ollut hetkiä, jolloin olen tuntenut ympäristöni, pohjoismaisen ympäristöni itselleni vieraaksi, ikäänkuin en kuuluisi siihen. Italiassa, Nizzassa, Mentonessa, siellä aukeni sydämeni. Kummallista, sen täytyy johtua tuon vieraan veren jäännöksestä.»

»Ja tämä kaksinaisuus veressä», jatkoi rouva von Syrman miettivästi, »selittää, luulen minä, paljon. Myöskin hänessä», ja rouva Syrman osoitti päällään Brittaan, »on paljon vierasmaista verta, ja myöskin hänessä se selvittää paljon sellaista, jonka kenties pitäisi olla toisenlaista.»

Hänen äitinsä nauroi liikutettuna. »Hän ei pidä, että hänestä puhutaan», sanoi hän, sitten hän huokasi: »Hänessä on myöskin paljon germaanista, paljon isältä perittyä.»

Iltasaurinko paistoi vinosti huoneeseen, hipaisi kullattua Tassoa, valaisi pöydän, keltaisen kakun, suuren, sinisen kupin laihoine kahvineen ja häipyi savukkeen pieniin savupilviin. Rouva von Syrman puhui edelleen valittavalla äänellä, Britta seisoi ikkunan luona ja katseli synkkänä ulos.

»Tämä on surullista», välähti Streithin mielessä, »sietämättömän surullista. Minkätähden istun täällä?»

»Mieheni oli oikea germaani», jatkoi rouva von Syrman, »suuri, vaalea, siniset silmät, hyvin musikaalinen, taitava liikemies ja —» hän huokasi, »ja naiivin itsekäs. Ellei ollut hänelle mieleen, sysäsi hän syrjään niinkuin kylläinen työntää syrjään lautasen, ja, te ymmärrätte, se loukkaa, se suututtaa.»

Streith kumartui syvempään kuppinsa yli, häntä suututti tulla siten tutustetuksi Syrmanin perheen oloihin, hän pelkäsi, että nyt tulisi vielä romaani amerikalaisen vakuutusasiamiehen kanssa, josta hän huhuna oli kuullut. Keskeyttääkseen sanoi hän senvuoksi: »Sellaiset verisekoitukset, armollinen rouva, ovat usein hyvin arvokkaat. Mutta pidätän naisia liian kauan.»

Rouva von Syrman hymyili alakuloisesti: »Pidättänyt, herra kreivi, meillä ei ole milloinkaan mitään, tehtävää.»

Rouva von Syrman ojensi hänelle kätensä huolimattomalla toverillisuudella ja sanoi: »Toivon, herra kreivi, että kävelymatkanne hyvin pian taas johtavat teidät majamme ohi.»

Streith kääntyi Brittan puoleen, tämä piti vilttihattuaan kädessä kuin olisi ulos lähdössä ja ilmoitti vakavasti: »Seuraan herra kreiviä.»

Rouva von Syrman ravisti tyytymättömänä päätään. »Jos hän sallii sen, pikku narri», sanoi hän.

Britta vaikeni. Hänen kasvoillaan oli yhä vielä vakava, tyytymätön ilme, ohikulkiessaan kiskaisi hän nuoria vesoja kuusista ja pureskeli niitä.

Streith mietti jotain keskusteluaihetta ja tahtoi sanoa jotakin, joka tekisi hyvää nuorelle tytölle, ilahuttaisi häntä. Kun ei hänelle mitään parempaa juolahtanut mieleen, kysyi hän: »minkätähden olette niin pahastuneen näköinen?»

»Minua suututtaa», vastasi Britta, ja hänen äänensä oli matala kiihtymyksestä, »minua suututtaa, että jokaiselle, joka meille tulee, kerrotaan nuo vanhat jutut kohtalosta, verestä ja yksinäisyydestä. Tuntuu siltä kuin tahtoisimme pyytää anteeksi, kuin täytyisi meidät selittää ihme-eläimiksi. Me olemme nyt kerta kaikkiaan sellaisia kuin olemme.»

»Tietysti, tietysti», vakuutti Streith ja katseli hämmästyneenä kauniisiin kasvoihin, jotka nyt olivat niin kiihtyneen ja suuttuneen näköiset. »Mutta minä en antaisi suuttumuksen turmella kaunista iltaa.»

Britta hymyili jälleen, kohautti olkapäitään ja sanoi: »Niinpä kylläkin, se on tyhmyyttä. Tiedättekö, olin eilen aamulla, kun olitte lähtenyt ulos, talonne edustalla. Katselin aitauksen läpi puutarhaan, sitten nousin penkille rakennuksen vieressä ja katselin ikkunasta sisälle. Tiedän hyvin, että niin ei saa tehdä, että se on sopimatonta, mutta minä olin niin utelias. Näin ihmeen kauniin huoneen, useita kuvia kullatuissa kehyksissä ja ihanan tiikerintaljan. Vanha, häijynnäköinen mies tuli sitte huoneeseen, ja silloin juoksin tieheni.»

Streith nauroi hyväntahtoisesti: »Soo, soo, teidän pitäisi nähdä huone sisältäpäin.»

Britta ei vastannut mitään, ja Streith katui heti sanojaan. Minkätähden kutsui hän tämän tytön luoksensa? Mitä kuuluivat nämä ihmiset häneen? Hän oli antanut tänään yllättää itsensä. Samalla tunsi hän tuskallista sääliä tätä lasta kohtaan, hän olisi halunnut tehdä jotain Brittan hyväksi, hän toivoi, että hän olisi nuori kuin tämä, ollakseen hänelle iloisena toverina, ja kaikki tuo ei sopinut hänelle, ei kuulunut hänen elämäänsä. Britta pysähtyi: »Nyt palaan kotiin», sanoi hän.

»Olin niin iloinen, kun sain tulla kanssanne», vastasi Britta, »minun olisi ollut mahdotonta jäädä nyt kotiin.» Sitten lähti hän kulkemaan hiukan pitkillä, liukuvilla askeleillaan pitkin metsäpolkua ja katosi tiheikköön.

Roxane ja Eleonore istuivat puutarhakuistilla ja katselivat puutarhaan, joka rauhallisena lepäsi iltapäivä-auringon loisteessa. Vihdoin sanoi Eleonore: »Missä he ovat? Äiti on ollut jo pitkän aikaa kateissa, ja pienokainen kulkee myöskin omia teitään. Molemmilla on merkillinen halu yksinäisyyteen. Mitä täällä oikein tapahtuu?»

»Nyt», jatkoi Eleonore miettivänä, »nyt ei kuitenkaan ole, niinkuin luulin. Kaikkihan on pysynyt niin naurettavan samanlaisena, ja kuitenkin on kaikki toisin. Minähän olen vain vieraskäynnillä, koiratkin kulkevat ohitse minua tuntematta.»

»Ensimmäisenä vuonna Pietarissa», sanoi Roxane, »kun en öillä voinut nukkua koti-ikävän takia, kuljin ajatuksissa läpi kaikkien huoneitten, kuulin parketin narinan, ovien ja ovenripojen tutun äänen, muistelin jokaisen huoneen tuoksua, ajattelin vanhan ylhäisyyden ryppyjä ja neiti von Dachsbergin kulmakarvoja, miten hän niitä nosteli, kun jostakin loukkaantui. Se lohdutti minua, oli kotoista ja rakasta, ja nyt, kaikkihan on vielä olemassa, mutta en tiedä, se on pienempää ja haalistuneempaa. Vanha ylhäisyys ja neiti von Dachsberg ovat ikäänkuin kutistuneet ja käyneet vanhanaikaisiksi, unelmissani eli kaikki voimakkaampana. Ja sitten, kummallista kyllä, tunnen itseni paljoa vanhemmaksi kuin kukaan heistä, vanhemmaksi kuin hänen ylhäisyytensä ja Dachsberg ja Dünhof maalattuine poskineen, vanhemmaksi kuin äiti ja sata vuotta vanhemmaksi kuin pienokainen.»

»Jaa, jaa, niin se on», yhtyi Eleonore, »ajattele, eilen menin makuuhuoneen vanhan piirongin luo ja otin esille nukke-Evan, josta olin niin paljon pitänyt, sen, jolla on vaaleat kiharat, vaaleansiniset silmät ja pieni, punainen suu, mutta kiharat olivat kankeat ja tomuttuneet, suu kalvennut, kasvot tyhmät ja kuolleet, en ymmärrä enään, mitä siinä olen rakastanut. Hiukan samalla tavalla on kaiken kanssa täällä. Mutta se kai johtuu siitä, että olemme eläneet omaa tarinaamme, ja nämä täällä elävät myöskin omaa tarinaansa.»

Roxane kohautti olkapäitään: »Se tarina, jota he täällä yhä edelleen elävät, näyttää minusta hyvin tarpeettomalta», sanoi hän terävästi.

Eleonore nauroi: »Niin, se joka koskee kreiviä», ja hetken vaitiolon jälkeen jatkoi hän: »Ainoastaan vanha puutarha on sellainen kuin se on ollut, jos kohta sekin on surullinen. Kun minä Birkensteinissä uneksin siitä, oli sen yli aina levinnyt hiljainen, kalpea valo, joka teki sen niin hyljätyn näköiseksi, ja nyt, näetkö, on se aivan sen näköinen.»

»On aika matkustaa pois», sanoi Roxane, ja sitte silmäilivät he vaijeten pitkin keltaista puutarhatietä.

Sillävälin käveli ruhtinatar pitkin puutarhan käytäviä, hän piteli pientä koria kädessään ja poimi orvokkeja. Hän tunsi niin väkevästi tämän kevätpäivän hyväätekevän vaikutuksen, että hän halusi olla yksin, jotta ei kukaan häiritsisi hänen iloaan. Vaaleanharmaaseen kevätpukuun puettuna, harmaa vilttihattu päässä tunsi hän itsensä kauniiksi ja nuorekkaaksi, posket ja huulet olivat lämpimät leudosta kevättuulesta. Perimmäisen puutarhaportin kautta tuli Streith häntä vastaan, hän aikoi mennä majurin luo kansliaan ja oli aikonut käyttää puutarhatietä. »Ah, Streith», huudahti ruhtinatar, »vielähän teitäkin näkee. Tehän olette viime aikoina ollut aivan näkymätön.» Hän ojensi hänelle kätensä, Streith huomasi, että hän oli iloinen.

»En tahtonut häiritä», vastasi hän ja suuteli tarjottua kättä. Ruhtinattaren kasvot olivat hetken totiset. »Ah niin, lasten takia», virkkoi hän. Mutta pian hän taas hymyili: »Millainen päivä! En luule, että mikään kevät on milloinkaan tehnyt minua näin onnelliseksi.»

»Kevät on kuitenkin tänä vuonna jotenkin raju», vastasi Streith. He kulkivat hitaasti vierekkäin puukujaa pitkin.

»Olen tarkastanut metsääni», selitti Streith, »olen tehnyt työtä, olen pannut taloani kuntoon.»

Ruhtinatar nauroi: »Pannut taloanne kuntoon? Streith, Streith, te ette milloinkaan tule valmiiksi.»

»Onko rouva Buche valmistanut teille hyviä ruokia?» kysyi ruhtinatar edelleen.

»Oh, Buche on nykyään suurenmoinen herkkusieni kastikkeineen ja rapukeittoineen», vastasi Streith.

Sitten tiedusteli ruhtinatar, minkätähden Roller ei ollut tullut mukaan. Roller oli tänä aamuna pyydystänyt jäniksen ja täytyi sen nyt rangaistukseksi pysyä kotona.

Käytävän päässä oli penkki. »Emmekö istuudu», sanoi ruhtinatar. Nyt istuivat he heleän vihreitten vaahteranlehtien muodostaman katoksen alla. Heidän jalkojensa juurella ruohikossa väreilivät lehtien muodostamat varjot, ja pitkin käytävää tuli aurinko heidän luokseen, kullalta hohtava virta, ja nuo monet äänettömät, pienet siivet, jotka täyttivät ilman, uivat kullassa.

»Tämmöisenä päivänä», sanoi ruhtinatar ja hengähti syvään, »tämmöisenä päivänä unohtaa todella olevansa vanha nainen.»

Streith tiesi, että hänen nyt oli väitettävä vastaan, mutta kesti kuitenkin muutamia hetkiä, ennenkuin hän keksi, mitä sanoisi, ja sitten se tuli seikkaperäisesti ja opettavasti: »Nuoruuskäsitteellä», alkoi hän, »harjoitetaan oikeastaan paljon vallattomuutta. Nuoruudella, totta kyllä, on hyvät puolensa, mutta sitä tavallaan liioitellaan. Kun katselen nuorisoamme tai ajattelen omaa nuoruuttani, on minusta kuin niinä vuosina muistuttaisimme soitto-oppilaita, jotka harjoittelevat vaikeata kappaletta, he panevat siihen kaiken innostuksensa ja hehkunsa, mutta joka hetki syntyy joku väärä ääni tai epäpuhdas sointu.»

»En sano mitään pahaa nuoruudesta», jatkoi Streith, »tarkoitan vaan, että ei nuoruus ole se aika, josta elämä itseasiassa riippuu, vaan se riippuu ajasta, jolloin jo ymmärrämme elämää, jolloin jo olemme siihen tutustuneet, silloin vasta voimme siitä jotakin muodostaa. Elämä on liian vaikea soittokone sopiakseen kouluhuoneeseen.»

Ruhtinatar katseli Streithia ystävällisesti: »Niin, kenties te pystytte siihen, Streith», sanoi hän, sitten hän katseli koriinsa ja leikitteli orvokeilla. Vaitiolon aikana, joka nyt syntyi, tunsi Streith selvästi, että oli tullut hetki, jolloin oli sanottava jotakin tärkeätä, jotakin, joka koski häntä ja ruhtinatarta, ruhtinatar odotti sitä. Hänen mieleensä juolahti paljonkin, mutta hän hylkäsi sen, kaikki näytti hänestä tehdyltä ja naurettavalta. Ruhtinatar katsahti jälleen ylös, hänen silmissään kuvastui ikäänkuin hämmästystä. »Te ette ole kertonut minulle vielä mitään ruusuistanne», sanoi hän, jatkaakseen uudelleen keskustelua.

»Ruusut», matki Streith, hän oli hämillään, ja sellaista sattui hänelle harvoin. »Ruusut ovat hyvin säilyneet yli talven, olen hankkinut itselleni kaksi uutta, yhden violettiin vivahtavan suuren punaisen, sen nimi on miss Vanderbilt.»

Streith kohautti olkapäitään: »Ruusutkin muuttuvat demokraattisiksi. Toinen on pieni, rikinkeltainen ruusu, joka tuoksuaa hyvin hyvältä, sen nimi on, en tiedä miksi: Diane vaincue.»

»Miten kaunista», huudahti ruhtinatar, »tuo kaikki on minun nähtävä, teidän täytyy taas kerran järjestää teekutsu minulle ja paroonitar Dünhofille.»

Ruhtinatar katsahti kelloa ja nousi. »On aika palata kotiin», virkkoi hän, »tänään on torstai, siis vieraita teellä, tuletteko te myös?»

»Näkemiin sitten», lopetti ruhtinatar. »Päästäkää Roller parka vapaaksi.» Ja kun hän aikoi lähteä, kääntyi hän vielä kerran ja sanoi keimailevasti hymyillen: »Haluatteko myöskin orvokkeja?» Streith ojensi kätensä kuin almua saadakseen, ja ruhtinatar täytti käden orvokeilla.

Kulkiessaan takaisin puutarhan läpi pisti Streith nenänsä orvokkeihin, joita hän piti kädessään. Hän oli suuttunut itseensä. Ennen, kun hän oli ollut kauniin naisen seurassa, oli hän pettämättömällä varmuudella osannut käyttää hyväkseen hetkeä, jolloin tuo kaunis nainen odotti, että hän saisi jotakin, joka veisi heidät lähelle toisiansa, silmänräpäystä, jolloin hän halusi tulla valloitetuksi ja voitetuksi. Ja tänään — hän oli käyttäytynyt kuin opettajakokelas. Senlisäksi vielä jäykkä puhe nuoruudesta. Käsittämätöntä. Ja äkkiä ajatteli hän Brittaa, ajatteli häntä kuin olisi hän itse nuoruus, jota hän oli herjannut.

Ruhtinattaret aikoivat aamujunalla jättää Gutheidenin. Kaikki olivat nousseet aikaisin ylös, lähtö aikaansai äkkinäisen hämmingin talossa. Kamarineidot ja palvelijat juoksivat edestakaisin, matkalaukkuja kannettiin, ja seurueeseen kuuluvat naiset ja herrat seisoivat hiukan unisina ja juttelivat hajamielisinä keskenään. Perhe istui ruhtinattaren huoneessa, Eleonore ja ruhtinatar itkivät, Roxanenkin rauhallisia kasvoja pitkin juoksivat kyyneleet, Marie oli hyvin surullinen, ero sisarista tuotti hänelle tuskaa, mutta hän ei voinut itkeä ja se oli onnetonta. Keskusteltiin surullisella äänellä mitättömistä asioista, lähtö- ja tuloajoista, asemista ja ilmasta. Parooni Fürwit, joka podagransa vuoksi oli taitava ilmanennustaja, oli täksi päiväksi ennustanut ukkosta. Vihdoin oli lähdön hetki tullut, ja kun vaunut lähtivät, valtasi suuri rauha talon, ja keskipäivän aikaan oli talo yhtä hiljainen kuin yöllä. Kaikki olivat vetäytyneet huoneisiinsa hakeakseen korvausta menetetystä aamu-unesta.

Marienkin piti nukkua, mutta hän ei saanut rauhaa. Hänellä oli tänä keväänä tunne, että hänen alituiseen tuli olla varoillaan, jotta ei laiminlöisi jotain elämystä: Hän kulki tyhjän huonerivin läpi, eteen vedettyjen ikkunaverhojen takana nauttivat keltaiset atlashuonekalut keskipäivälepoaan, viereiseen taulukokoelmaan oli avonaisen ikkunan kautta eksynyt mehiläinen, joka tyytymättömänä surisi suurten esi-isien nenän ohitse. Tupakkahuoneessa vihdoin lepäsi parooni Fürwit suuressa nojatuolissa, pää taaksepäin taivutettuna, ja nukkui, hänen avonaisesta suustaan kuului käheä, uninen ääni kuin vanhan, ruostuneen kellon tikutus. Hiljaa palasi Marie takaisin. Jo lapsena, kun hän tähän aikaan päivästä liikkui tyhjissä, aurinkoisissa huoneissa, oli hän tuntenut ihmeellistä toimintahalua, jotakin täytyi tehdä, tie oli vapaa. Tänään oli tunne, että jokin odotti häntä, erityisen voimakas, hänen oli tehtävä jotakin, josta hän iloitsisi, ja se oli hänen tehtävä pahalla omallatunnolla, ja sitten hän myöskin tiesi, mitä se oli, hänen oli mentävä puutarhaan.

Puutarha oli hiljainen ja aurinkoinen niinkuin talokin, liikkumattomina seisoivat tulpaanit ja narsissit lavoissaan, ja kun Marie poimi pari narsissia, olivat lehdykät lämpimät kuin ihmishuulet. Hän kiiruhti puistoon, hän ei muistanut olleensa täällä tähän aikaan, ja kaikki oli oudon näköistä. Tuossa oli lammikko, musta ja liikkumaton, pieniä ruutanoita lekotteli joukottain pinnalla auringonpaisteessa, ankat olivat paenneet rannalle piilipuiden varjoon ja ääntelivät siellä hiljalleen, jopa auringonlämmittämän veden ja lehtien tuoksukin tuntui Mariesta uudelta. Kauempana suuren jalavan alla nukkui kaksi puutarharenkiä ruohikossa, he ojensivat kätensä ja jalkansa, lakkinsa olivat he vetäneet silmille, ja he kuorsasivat molemmat; se muistutti aivan karkeata vuoropuhelua. Marie pysähtyi hetkeksi, nuo suuret miehenruumiit syvän unen niin avuttomiksi ja hervottomiksi vaivuttamat, näyttivät hänestä merkillisiltä. Kun hän meni eteenpäin, huomasi hän puukujan päässä pienen puna- ja valkoraitaisen olennon, joka nopeasti, nopeasti kiiruhti eteenpäin, alasriippuvat käsivarret heiluivat säännöllisesti edestakaisin. »Sehän on pieni kamarineitoni Emilie», ajatteli Marie, »mihin hän mahtaa juosta. Nyt poikkeaa hän pois suurelta tieltä ja katoaa sireenipensaiden taakse, siellä hän pysähtyy, hänen valkea ja punaraitainen pukunsa kuultaa hiukan pensaiden läpi, vihreä hattu sukeltaa esiin, se on varmaan nuori puutarhuri. Mitä kaikkea täällä tapahtuukaan tänä hiljaisena, outona keskipäivänhetkenä.» Marie nousi loivaa rinnettä, tuolla oli pieni lammikko, suuri, pyöreä reikä pikimustine vesineen. Rannalla seisoi paatsama ja kivipöytineen ja -penkkeineen. Penkillä istui Felix, hän oli ottanut hatun päästään ja nukkui, pää rinnalle vaipuneena. Marie pysähtyi ja tarkasti häntä. Lehvistön läpi lankeava valo teki hänen kasvonsa kalpeiksi, ja uni teki hänet lapsellisen näköiseksi, ja kuitenkin oli hänen piirteissään jotakin huolestunutta. »Raukka», ajatteli Marie, »sen aiheuttavat kai nuo kauheat velat.»

Nyt avasi hän silmänsä, hetken tuijotti hän unisena Marieta, sitten hypähti hän pystyyn. »Pyydän anteeksi», sanoi hän, »luulen, että olen nukkunut.»

»Miten syvästi te nukuitte», vastasi Marie. »Kuljin tästä sattumalta ohitse, ja silloin huomasin teidät.»

Felixin huulet vapisivat, Marie tunsi tuon, kun hänen huulensa noin vapisivat, kun hänen silmänsä kävivät tummiksi, silloin oli hän suuttunut, silloin oli hän julman näköinen, ja hän mietti, mikä nyt mahtoi häntä suututtaa.

»Tietysti», alkoi hän, »enhän muutoin luulekaan, että se tapahtui minun tähteni. Prinsessat kulkevat aina vain sattumalta ohitse.»

Marien silmät kävivät pyöreiksi pelästyksestä. »Miksi te niin sanotte?» kysyi hän. »Minkätähden puhutte minulle sillä tavalla?»

Felix rypisti kulmakarvojaan ja puraisi huuleensa: »Pyydän anteeksi», sanoi hän muodollisesti, »unohdan itseni, tiedän, että käyttäydyn kehnosti, pyydän anteeksi. Toivon, ettei teidän ylhäisyytenne kuitenkaan heti lähde pois. Lupaan olla moitteettoman kohtelias, moitteettoman kohtelias.»

Mutta nyt Marie suuttui, hän löi narsisseilla pöydän kivilevyyn, ja hänen äänestään kuului, etteivät kyyneleet olleet kaukana: »Minä en ensinkään halua, että minun kanssani aina puhutaan moitteettomasti ja kohteliaasti, mutta tiedän, että Hilda on teille uskotellut, että prinsessojen kanssa voidaan puhua vain jäykästi ja ikävästi. Hilda halveksii prinsessoja, koska he eivät kehity, koska he eivät ole uudenaikaisia tyttöjä.»

Nyt hymyili Felix taas hyväntahtoisesti, suuttunut, vaalea tyttö pyöreine, kosteine silmineen miellytti häntä kovasti, ja hän tunsi mielihyvällä, että hänellä oli vaikutusvaltaa tuohon kauniiseen tyttöön. »Eikö teidän ylhäisyytenne halua istua?» sanoi hän.

Marie meni penkin luo ja istuutui, hänen polvensa vapisivat, ja hänen oli vaikea seistä. »Tuosta ijankaikkisesta prinsessasta», jatkoi hän valittaen, »kuulen jo tarpeeksi neiti von Dachsbergilta. Prinsessa, se on kuin salpa, joka vedetään kaikkien ovien eteen, joiden takana tapahtuu jotakin hauskaa. Puhukaa toki niinkuin puhutte muiden tyttöjen kanssa, kuten Hildan kanssa, sanokaa, mitä haluatte, teidän ei myöskään aina tarvitse sanoa teidän ylhäisyytenne, se vaan vie aikaa.»

»Niinkuin haluatte», vastasi Marie harmistuneena, »sehän teidän täytyy paremmin tietää.»

Felix katsahti Mariehen miettivällä, hiukan ylimielisellä katseella. »Prinsessa», virkkoi hän, »sehän on jotakin kaunista, hän on kuin pieni madonna, jolla on ruusuiset kasvot ja kullalla kirjailtu puku, ja joka seisoo pienessä kojussa, jokainen, joka kulkee siitä sivutse, kumartaa hänelle.»

»Mutta minä en halua seistä yksinäni kojussa», huudahti Marie, »mutta mitä pitää sitte tehdä, mitä tekevät muut tytöt? Mitä tekee uudenaikainen tyttö?»

Felix huojutti ajatuksissaan päätään edestakaisin. »Jos uudenaikainen tyttö», sanoi hän, »menee puistoon tavatakseen jotakuta, ei hän silloin sano, että hän sattumalta kulki ohitse.»

Marie sävähti tummanpunaiseksi: »Oh, kyllä hekin joskus valehtelevat», sanoi hän, »mutta miten tahansa, minä olen tullut tänne sentähden, että tiesin teidän istuvan täällä.»

Felix nauroi koko kasvoillaan ja löi kädellä polveensa: »Sitten on kaikki hyvin. Miten minä jumaloin teitä! Ja saanhan sanoa kaikki, mitä tahdon.»

»Silloin viinimarjapensaiden alla», alkoi Felix, »silloin se alkoi, ja siitä asti se ei ole minua jättänyt. Kun te edellisenä kesänä olitte matkoilla ja talvella oleskelitte Italiassa, oli lomani kuin hukkaanmennyttä, iloton kuin kasarmi. Hilda oli raivoissaan, hän sanoi, että oli typerää rakastua prinsessaan, sillä ei voita mitään. Ei, mahdollisesti ei sillä voita mitään, ei ainakaan Jumalan kiitos mitään ylennystä, jonka takia täytyisi rasittaa itseään. Ihanimmista asioista ei milloinkaan tule mitään, niillä ei ole mitään tulevaisuutta. Mutta, että te tänään olette tullut tänne, että istumme täällä vierekkäin ja minä saan sanoa teille kaiken, eikö se jo ole paljon? Eikö se ole hyvin paljon?»

Marie piti käsiään ristissä helmassa, hänen kasvonsa olivat totiset kuin kuuntelisi hän hartaudenharjoitusta, harvinaisen liikuttavaa hartaudenharjoitusta.

Marie hymyili heikosti, antoi käsivarsiensa velttoina riippua ja kysyi;
»Mitä minun vielä on tehtävä?»

Tämä tahdottomuus, joka teki hänet voimattomaksi, tuntui suloiselta. »Ajattelen, että menemme tuon portin kautta ulos», ehdotti Felix, »vähän kauempana on nummi ja siellä pieni hietakuoppa, ja tuolla hietakuopassa on nyt varmaan ihmeellistä.»

»Se on vaarallista», myönsi Felix, »mutta yhteinen vaara vie lähemmäksi toisiaan.»

»Vai niin, se ei käy päinsä», sanoi Felix masentuneena. Hetken vaikenivat molemmat. Puukujaan ilmestyi taas tuo pieni puna- ja valkoraitainen olento ja kiiruhti, heiluttaen käsivarsiaan edestakaisin, ylös linnaan. »Pieni kamarineitsyt», sanoi Felix, »hänet näen joka kerta, kun istun täällä. Hän juoksee ystävänsä luo sireenipensaikkoon.»

Marie nousi penkiltä. »Menkäämme siis hietakuoppaanne», sanoi hän päättävästi.

Varovasti he hiipivät sireeni» ja paatsamapensaiden alitse puistoveräjälle. Siellä kulki maantie ohitse, ja sen toisella puolella oli nummi ja pieni hietakuoppa. Sen reunat olivat jyrkät ja Marien täytyi lujasti nojautua Felixiin. Alhaalla oli kirkas auringonvalo, menneenvuotinen kanerva peitti seinämät, siellä täällä suuri takiaislehti ja voikukan kullankeltainen kukka, tuoksui lämpimältä hiekalta.

»Olkaa hyvä istukaa», sanoi Felix ja hieroi tyytyväisenä käsiään, »tämä kanervikko kahisee kuin silkki, eikö totta? Suurenmoinen chambre à part. Olemme täällä niinsanoaksemme ulkopuolella maailmaa, mitään ei ole jälellä, ettekö tunne, miten prinsessa täällä putoaa pois?»

Silloin kietoi Felix käsivartensa hänen vyötäisilleen, hän hiukan hämmästyi sitä, mutta hän ajatteli, että niin täytyi kai olla. Sitten kumartui hän hänen ylitseen ja suuteli häntä.

Marie tunsi hänen kuumat huulensa, hänen pienet viiksensä huulillaan. Hänen mielessään välähti: »Se on siis tämä, josta Hilda on puhunut, ja minunkin on kai jotakin tehtävä, kenties on minun kiedottava käteni hänen kaulansa ympäri», ja hän kietoi kätensä Felixin kaulan ympäri. Sen täytyi olla oikein, sillä hän tunsi sydämensä aivan lämpiävän.

Tyytyväisenä nojasi Felix kanervikkoon ja sulki silmänsä. »Oi, suloinen ylhäisyys», sanoi hän, »ihanaa, ihanaa täällä on, kun suljen silmäni, kuulen jotakin soivan, se on vereni, se sirkuttaa kuin heinäsirkat.»

»Minä en voi sulkea silmiäni», selitti Marie masentuneena, »kun suljen silmäni, pelkään; pelkään sentähden, että olen täällä, että te olette täällä, ja minä näen linnan ja neiti von Dachsbergin, joka etsii minua.»

»Ei mitään omantunnonvaivoja», kiivastui Felix, »omantunnonvaivat ovat jokapäiväisiä, omantunnonvaivat turmelevat kaiken. Me emme tule pitkään aikaan näkemään toisiamme», jatkoi hän hellästi, »tänään iltapäivällä lähden isäni kanssa ikävän, vanhan sedän luo, siellä viivymme kaksi päivää ja tulemme sitten myöhään illalla kotiin, ja aamulla aikaisin palaan jälleen virkaani. Yhden yön siis olen enään täällä, mutta koko tuon yön olen istuva penkillä puistossa.»

»Puistossa?» kysyi Marie hämmästyneenä. »Enhän minä kuitenkaan yöllä voi tulla puistoon.»

»Ei, sitä te kenties ette voi», jatkoi Felix, »kaikessa tapauksessa istun koko yön siellä penkillä ja ajattelen teitä ja odotan jotakin mahdotonta, ihmettä.»

»Minähän en voi päästä edes ulos huoneestani», valitti Marie kiusattuna, »ilman että Emilie huomaa sen.»

»No, tuo pieni kamarineitsyt Emilie», virkkoi Felix, »hänen kai pitäisi tuntea oikeat tiet. Mutta minä en sano, että se on mahdollista, minä sanon vaan, että minä tulen istumaan penkillä.»

Levottomana käänteli Marie itseään kanervikossa. »En milloinkaan tee sitä!» valitti hän. Hänestä tuntui nyt tuo vieras tahto, jolla oli valtaa hänen ylitsensä, tuskalliselta. Felix ei vastannut mitään.

Äänettöminä leijailivat pienet siniset ja kullanruskeat perhoset heidän yläpuolellaan, hiljaa suristen laskeutuivat mettiäiset voikukille, mutta korkealla vaaleansinisellä taivaalla lentelivät pääskyset nuolennopeina ohitse ja päästivät kimeitä, pieniä ilohuutoja, jotka Mariesta tuntuivat äärettömän suruttomilta.

He nousivat ja kiipesivät ylös hietakuopan jyrkkää rinnettä. He eivät puhelleet mitään keskenään, Marie tunsi itsensä syylliseksi, ja se teki hänet onnettomaksi. Kun he olivat onnellisesti saapuneet puistoveräjälle, suuteli Felix vakavana Marien kättä ja sanoi: »Voikaa hyvin, täällä penkillä olen muisteleva teitä.» Marie ei osannut mitään siihen vastata, ja niin he erosivat.

Nyt oli Mariella kiire päästä kotiin, hän melkein juoksi, ja tahtomattaan heilutteli hän käsivarsillaan samalla tavalla kuin oli nähnyt kamarineito Emilien tekevän. Linnassa kulki, jo neiti von Dachsberg huoneitten läpi ja etsi prinsessaa; hän oli hyvin suuttunut, kun Marie oli niin palavissaan, lääkäri oli kieltänyt häneltä liiallisen lämpenemisen. Puutarhassa istuminen keskipäivänaikaan oli varomatonta, nyt ei voinut ajatella kävelymatkaa, prinsessan tuli rauhallisesti istua huoneessa ja neiti von Dachsberg lukisi hänelle. Hän otti Vilmarin kirjallisuushistorian ja luki mestarilaulajista Nürnbergissä. Hänen äänessään väreili vielä tyytymättömyys. Marie makasi nojatuolissa eikä kuunnellut. Hänellä oli sydämentykytystä ja hän oli lopen väsynyt. Äsken elettyä ajatteli hän kuin jotakin, joka oli jo hyvin kaukana, se oli niin epätodenmukaista. Mitä yhteistä oli sairaaloisella prinsessalla, jolle neiti von Dachsberg luki Vilmaria, tytön kanssa hietakuopassa, hänen, joka antoi Felixin suudella itseään. Siltä tytöltä saattoi odottaa mahdottomintakin, hän menisi rauhallisesti puistoon yölläkin. Pikku Emilien kanssa saattoi puhua, hän voisi antaa hänelle rahaa, hän voisi uhata häntä sillä, että oli nähnyt, miten tämä meni sireenipensaikkoon nuoren puutarhurin luo. Se olisi tietysti epäjaloa, mutta sellaista oli elämä.

Ruhtinatar ja paroonitar Dünhof lähtivät iltapäivällä metsästyslinnaan; kreivi Streith oli kutsunut heidät teelle. Ruhtinattarella oli päällään ohut, vadelmanvärinen puku ja hattu, joka yltyleensä oli kieloilla peitetty. Hän oli hyvin iloinen, nauroi pienille, vähäpätöisille asioille ja kiusasi paroonitar Dünhofia kreivi Minskyllä. »Kun hän istuutui teidän viereenne, oli hän hyvin rakastuneen näköinen.» Paroonitar liiotteli suuttumustaan huvittaakseen ruhtinatarta. »Tuo kamala ihminen, hän muistuttaa minusta kahvikuppia, johon on pantu liian paljon sokeria.»

Linnassa vastaanotti kreivi naiset portaiden juurella ja johdatti ruhtinattaren puutarhasaliin. »Emmekö mene ensin puutarhaan», ehdotti ruhtinatar.

Puutarhakäytäville oli hiljan siroteltu kaunista, punertavaa hiekkaa, ja niitä reunusti rivi pieniä, tulenvärisiä tulpaaneja, takana seisoivat runkoruusut. Jokaiseen oli kiinnitetty pieni, valkea taulu, jossa oli ruusun nimi. Ruohokentällä oli pyöreitä saarekkeita täynnä valkeita ja punaisia tulpaaneja ja hyasintteja. Mutta pienen vesi-altaan, jonka keskellä tritooni puhalsi näkinkengästä ohuen vesisuihkun ilmaan, ympäröi tiheä kehä narsisseja. Kirkkaassa kevätauringossa loistivat värit iloisina kuin olisivat ne juuri pestyt ja vietettäisiin täällä hiljaisessa puutarhassa juhlapäivää.

»Ah, Streith, miten kaunista», sanoi ruhtinatar, ja paroonitar Dünhof huudahti ihastuneena: »Aivankuin maalattu!»

Streith esitteli ruusujaan: tämä oli Sansibarin sulttaani, tuo tuolla paroonitar Rothschild, täällä oli madame de Recamier. Streith toivoi, että ne tänä vuonna kukkisivat samaan aikaan, ja silloin toivoi hän saavansa näyttää niitä hänen korkeudelleen. »Kyllä, silloin minä tulen», sanoi ruhtinatar, »en tiedä, onhan minullakin tulpaaneja, narsisseja ja ruusuja, mutta meillä ne ovat ikäänkuin kaukana ja vieraita, puutarhuri asettaa ne maljakoihin, tahi me kuljemme niiden ohitse ja kerran haistelemme niitä, siinä kaikki. Täällä teidän luonanne ne ovat niin eläviä, ne seisovat vierekkäin kuin seura ylhäisiä henkilöitä, joiden joukossa kernaasti haluaisi olla »recu».

»Se ei ole helppoa», arveli Streith, »kukat ovat hyvin itseensäsulkeutuvia olentoja, ei ole mahdollista päästä lähelle heitä, he pitävät aina meitä välimatkan päässä. Joskus illalla hiivin yli tulpaanien, tunnustelen niitä, mutta miten poistyöntäviä ovat silloin nuo suljetut, kosteat terät. Voinhan kyllä taittaa niitä, mutta se on silloin raakaa väkivaltaa, ne kärsivät sen hiljaa ja ylhäisesti kuin ylimystön naiset, kun heidät laahattiin giljotiinille.»

Pientä kukkatarhaa, joka oli tasainen kuin kirjava shakkilauta, reunusti rivi kukkivia sireenipensaita, niiden takana oli hedelmäpuu- ja keittiökasvitarha.

»Tietysti haluan nähdä keittiökasvitarhan», sanoi ruhtinatar, »haluan nähdä kaiken. Missä ovat teidän siilinne?»

Hedelmäpuut olivat täydessä kukassa, ja tyyni ilma oli täynnä hitaasti ja äänettömästi maahan leijailevia, valkoisia kukkalehtiä.

Streith esitteli puitaan: »Nämä täällä ovat renettejä nämä gravensteiniläisiä, täällä on kaneelipäärynöitä, joilla on merkillinen rokokomaku, ja täällä kasvaa säleikköpäärynöitä.»

»Miten hyvinhoidetulta kaikki näyttää», virkkoi ruhtinatar, »näettekö, Dünhof, keittiökasvilavoja, kuin viivottimella vedetyt. En ole milloinkaan ennen huomannut, että keittiökasvitarha voi olla niin kaunis.» Ruhtinatar päästi Streithin käsivarren kävelläkseen lavojen välissä. »Tuossahan on kaalintaimia ja herneitä. Nämä ovat varmaan porkkanoita — syöttekö porkkanoita? Minä en niitä syö.»

»Kuitenkin», vastasi Streith, »aivan pehmeiksi keitettyinä ja vallan nuorina on niissä mieto aprikoosinmaku.»

Ruhtinatar vei lornetin silmilleen ja kumartui syvään lavan yli: »Tosiaanko», sanoi hän, »mutta kenties ainoastaan teidän porkkanoillanne.»

»Täällä on eräs uusi laji valkeita puutarhamansikoita, selitti Streith, »ja tuolla parsa, jolle puutarhuri ja minä omistamme erikoisen hellää huomaavaisuutta.»

»Ja tuolla ovat taimilavat», huudahti ruhtinatar, »nekin minun täytyy nähdä. Miten kauniin sileitä ovat kapeat polut lavojen välillä, aivan niillä voisi tanssia.» Ruhtinatar otti muutamia liukuvia tanssi» askeleita ja nauroi. Taimilavat olivat kukkulalla, lasiakkunat olivat avatut, ja siellä nauttivat auringosta retiisit, kurkun- ja meloonintaimet. Ruhtinatar istuutui erään taimilavan puureunustalle ja hengitti mielihyvin väkevätä tuoksua, joka levisi ympäröivistä kasveista. »Miten lämmintä täällä on ja miten miellyttävää», sanoi hän, »kun minulla on suruja, haluaisin istua täällä, täällä on niin rauhallista, täällä istuu kuin hyvien ihmisten seurassa. Antakaa minulle toki yksi retiiseistänne maistettavaksi.»

Varovasti veti Streith muutamia retiisejä lavasta, meni kaivolle, huuhtoi ne ja tarjosi naisille.

»Mainiota, mainiota», huudahti ruhtinatar, »luulen, että nämäkin maistuvat hiukan aprikooseilta, eikö totta, rakas Dünhof?»

Nyt oli aika taas palata taloon. Puutarhasalissa tarjottiin tee. Ruhtinatar nojasi sohvannurkkaukseen, aurinko oli tehnyt hänet lämpimäksi, hänen silmänsä loistivat, ja hänen kasvoillaan oli vilkkaan nuorekas ilme, joka kaunisti ne. »Eräänä päivänä puhuitte te, rakas kreivi», alkoi hän miettivästä, »että tulemme ystäviksi elämän kanssa, niin, te osaatte sen taidon, te kyllä. Kun minä olin nuori, olin elämään samassa suhteessa kuin opettajaan, myöhemmin kuin ylihovimestarittareen.»

Streith nauroi: »No, huolimatta kaikesta ystävyydestä», vastasi hän, »on jälellä kuitenkin jonkunverran epäluottamusta. Kun veljelläni ja minulla oli jotakin miellyttävää odotettavana, kävelymatka tai juhlapäivällinen, silloin veljeni iloitsi vilpittömästi, mutta minussa heräsi hämäriä aavistuksia: todennäköisesti tulee sade, luultavasti ovat aikaihmiset epäystävällisiä, tahi tulevat saappaat likistämään, luultavasti ovat leivokset niin vaikeastisulavia, että saan niitä hyvin vähän. Tiedän, että tämä teki veljeni aivan epätoivoiseksi, hän valitti äidilleni, että turmelen hänen ilonsa. Minua rangaistiin, en päässyt mukaan kävelymatkalle tai en saanut yhtään kakkua.»

»Ei löydy kuitenkaan mitään surullisempaa», virkkoi paroonitar, »kuin pettynyt lapsi.»

»Ja lapset ovat aina pettyneitä», vastasi ruhtinatar vilkkaasti, »merkillistä, jokainen meistä on ollut lapsi, ja kuitenkin ymmärrämme yhtä vähän lapsia kuin kukkia. Jokainen meistä kuitenkin muistaa, että lapsena eivät aikaihmiset ymmärtäneet häntä.»

»Niin, se on merkillistä», vahvisti Streith ja tarttui voileipälautaseen tarjoten ruhtinattarelle. »Eikö teidän korkeutenne halua maistaa näitä voileipiä, ne ovat rouva Buchen omaa keksintöä.»

Ruhtinatar otti yhden voileivän ja katseli sitä tarkkaavasti. »Ettekö milloinkaan pety rouva Buchen suhteen?» kysyi hän, »tarkoitan näin haukikotlettien ja voileipien suhteen.»

»En milloinkaan», vastasi Streith. »Vuosien kuluessa tapaamme kuitenkin yhtä ja toista elämässä, johon voimme luottaa, joitakin uskollisia liittolaisia.» »Liittolainen on hyvä olemassa», sanoi ruhtinatar antaen sanojen lämpiminä kaikua. »Birkensteinissakin oli minulla uskollinen liittolainen.»

Paroonitar loi silmänsä alas ja painautui syvemmälle nojatuoliin, kuin haluaisi hän, että he unohtaisivat hänen läsnäolonsa.

Streith hymyili juhlallisesti ja katseli ruhtinattaren suuta, kapeita, hyvin punaisia huulia ja hienoja juovia, jotka kulkivat suupielistä alaspäin ja antoivat tälle suulle liikuttavan ja juhlallisen ilmeen. Kukaan ei puhunut vähään aikaan, tuntui siltä kuin viimeisten sanojen merkityksellisyys ei niin pian saisi haihtua. Ruhtinatar alkoi hitaasti syödä voileipää, jota hän piti kädessään. Vihdoin hän sanoi: »Nyt, kreivi, täytyy teidän soittaa jotakin meille, se kuuluu asiaan.»

Tottelevasti nousi Streith ja astui pianon ääreen. Hän alkoi soittaa. Schumannin »Glückes genug». Hän soitti aivan hiljaa ja sydämellisesti, ja tämän sävelen pidätettyyn riemuun sekaantui kottaraisen intohimoinen vihellys kastanjassa ikkunan ulkopuolella.

Hiljainen melu avonaisen akkunan luota sai Streithin katsomaan ylös koskettimista.

Britta seisoi siellä ikkunan edustalla, vilttihattu niskassa, tumma tukka riippuen otsalla. Hän nauroi, Streith näki selvästi hänen hampaittensa valkean välkkeen. Sitten heitti hän jotakin huoneeseen ja katosi.

»Ohikulkevia lapsia», sanoi hän, »vallattomuutta, minun täytyy antaa ottaa penkki pois akkunan alta.»

»Nehän ovat orvokkeja, joita teille viskataan», huudahti ruhtinatar, »siis kunnianosotus.»

Streith oli tyyntynyt ja kääntyi jälleen naisten puoleen: »Tällä kertaa ne ovat orvokkeja», virkkoi hän, »toisella kertaa vähemmän tervetulleita esineitä.»

»Eikö se ollut tuon metsänaisen tytär?» kysyi paroonitar, »tuon rouva von Syrmannin?»

»En tunne niitä ihmisiä», vastasi Streith, kuivasti ja varmasti. Hän istuutui jälleen paikalleen, tekeytyi kuin ei tapaus olisi ollut minkään huomion arvoinen, vaikka se kiihoitti häntä niin, että hän värisi. Puhuttiin välinpitämättömistä asioista, ruhtinatar Kusminin pianonsoitosta, venäläisestä hovista, ja sitten lähtivät naiset.

Kotimatkalla istui ruhtinatar äänettömänä ja syviin ajatuksiin vaipuneena. Mutta vähää ennen linnaan saapumista laski hän kätensä paroonittaren kädelle ja sanoi: »Gertrud», sydämellisinä hetkinä kutsui hän paroonitarta Gertrudiksi, »luulen, että olen yksimielinen itseni kanssa.»

Streith kulki sillävälin puutarhasalissa edestakaisin ja antoi vihalleen vapaat ohjat. Ei, se ei ollut mahdollista, nuo ihmiset, jotka olivat tarrautuneet häneen, kävivät suorastaan vaarallisiksi. Niin ei enään voinut jatkua. Hän tahtoi heti puhua tytön kanssa vakavan sanan. Hän huusi Oskaria, käski hänen tuoda hatun ja kepin, ja osoittaen orvokkeja, jotka makasivat maassa, sanoi hän: »Viekää nuo pois.»

Hän lähti lyhyintä tietä metsänhoitajan asunnolle. Kulkiessaan nopeasti eteenpäin, alkoi hän jo mielessään nuhdella Brittaa, tämä oli tehnyt hänelle harmittavan kepposen. Juuri kun mieliala oli käynyt sopusointuiseksi ja juhlalliseksi, piti hänen tulla kirottuine orvokkeineen. Tiheästä kuusikosta metsänhoitajan asunnon lähettyviltä helotti jotakin sinistä, se oli Brittan puku. Maahan kumartuneena poimi hän jotakin esiliinaansa. Streith meni hänen luoksensa: «Hyvää iltaa», murisi hän.

Britta nousi äkkiä pystyyn, hän punastui, ja hänen kasvoillaan kuvastui kauhu ja tuska yhtä selvästi kuin lapsen kasvoilla. Liikkumattomana jäi hän seisomaan ja tuijotti Streithiin.

Tämä nojasi puunrunkoon, hän oli kulkenut kiivaasti, ja sydän löi hieman liian kiihkeästi. »Hyvä, että tapasin teidät täällä, neitiseni», alkoi hän, »haluaisin pyytää teitä tästedes säästämään minua tämäntapaisilta yllätyksiltä, en ole ylipäänsä yllätyksien ystävä, enkä ensinkään sellaisten, jotka tulevat ikkunan kautta. Mitä luulette vieraitteni ajattelevan sellaisesta? Joko tullaan minun luokseni oven kautta, taikka ei tulla ensinkään. Näin ei käy päinsä, meillä ei ole tapana seurustella ikkunan kautta. Sen tahdoin sanoa teille.»

Britta seisoi vielä liikkumattomana paikallaan ja tuijotti Streithiin, hänen silmänsä täyttyivät hitaasti kyyneleillä, ja kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiaan. Esiliinankulman, josta hän oli pitänyt kiinni, päästi hän irti, antaakseen käsien velttoina riippua pitkin sivuja, ja korvasienet, jotka hän oli poiminut, putosivat maahan.

»Myöskään teille, neitiseni», jatkoi Streith, nyt lempeämmin ja isällisemmin, »myöskään teille, neitiseni, ei sellainen käytös ole suositeltavaa. Hyvinkasvatetut nuoret naiset eivät nouse vieraitten talojen ikkunoihin, heittääkseen herroille orvokkeja. Siitä minä ehdottomasti kiellän teitä, ja teidän rouva äitinne tuskin sitä myöskään hyväksyisi. Siis, tämän halusin sanoa teille.»

Merkillistä kyllä, oli hänen harminsa äkkiä kuin poispuhallettu eikä Streith enään tiennyt, mitä hän sanoisi, hän tunsi vaan suurta vastenmielisyyttä esiintyä täällä vanhana herrana, joka nuhteli itkevää, nuorta olentoa.

Britta odotti hetken. Hän luuli, että Streith vielä jatkaisi, mutta kun tämä vaikeni, sanoi hän: »Nyt on siis kaikki lopussa.»

»Mitä te puhutte, lapsi», keskeytti Streith, »minkätähden sen täytyisi olla lopussa? Olin hiukan kiihottunut, suokaa se minulle anteeksi, mutta aivan se hämmästytti minut. Jos olisin ollut yksin, olisimme nauraneet sille, ha, ha. Älkäämme puhuko siitä enään, ja ennen kaikkea, älkää itkekö. Katsokaapa, nuo kauniit sienet olette pudottanut maahan.»

»Joka tapauksessa», jatkoi Streith, »pyyhkikää kyyneleet silmistänne, ja sitte kävelemme hiukan. Te ette voi mennä kotiin, teidän rouva äitinne pelästyisi.»

Tottelevasti pyyhkäisi Britta kyyneleet kasvoiltaan, ja he kävelivät hitaasti kapeata tietä kuusien välissä. Hetken kuvastui metsä kirkasta kultataustaa vasten, sitten alkoi hämärtää ja ilma kävi kylmäksi, kalpeana ja valkoisena riippui kuu taivaalla.

»Kun te tulitte», vastasi Britta, »pelkäsin kovasti. Miten suuttunut te saatatte olla, teidän silmänne olivat keltaiset, luulin teidän lyövän minua.»

»Ei ensinkään, se oli kaunista», virkkoi Britta, »te olitte aivan ritarin näköinen, ja minuun melkein koski, kun ette lyönyt minua, minä kun luulin, että kaikki kuitenkin oli lopussa.»

»Olisin», vastasi Britta, »senjälkeen kuin te olitte meillä, senjälkeen kuin sain kävellä ja puhua teidän kanssanne, on päivässä kuitenkin jotakin, jota voin odottaa; josta voin iloita. Te olette niin kauniisti puettu, te tuoksutte hajuvedeltä, teidän sormuksenne välkkyvät niin kauniisti, ja kun te sanotte jotakin, kaikuu se kuin jostakin toisesta, hienommasta maailmasta. Kun olen teidän luonanne, tuntuu kuin olisi minulla pyhäpuku päälläni.»

»Soo, soo», sanoi Streith. »Mutta minun mielestäni teidän joka aamu tulisi iloita uudesta päivästä.»

»Teidän tulisi», jatkoi Streith, »istua aivan hiljaa auringonpaisteessa ja tuntea, miten elämä ja nuoruus teissä liekehtii.»

Britta ravisti päätään: »Se on ikävää, niin, jos kaikki ympärillä olisi kaunista ja ylhäistä, silloin voisin minäkin istua paikallani niinkuin prinsessat puutarhassa ja katsella eteeni; tahi teidän luonanne teidän huoneessanne, jossa on niin paljon tauluja. Siellä on varmaan samanlaista kuin kirkossa, kuljetaan pienin, hitain askelin, kylmät väreet käyvät pitkin selkää, ja tuoksuaa sunnuntailta.»

»Ettekö voi tehdä sitä täällä metsässäkin?» kysyi Streith, ja hän toivoi, että Britta jatkaisi.

»Ei», vastasi Britta, »silloin täytyisi olla hyvinkasvatettu nuori nainen, niinkuin te sanotte, ja sitä en minä ole. Äiti on maailmannainen; kun hän menee navettaan sikojen luo, näyttää siltä kuin hän olisi vieraskäynnillä, mutta minä — kenties johtuu se verensekotuksesta, josta äiti aina puhuu.»

»No, no», lohdutti Streith, »se tulee ajan mukana. Ollakseen maailmannainen, tulee tuntea maailmaa.»

Britta seisoi hetken hiljaa ja mietti, sitten purskahti hän nauruun: »Naiset teidän luonanne», sanoi hän, »kylläpä heidän täytyi pelästyä, äkkiä näkyy musta ilmestys ikkunassa ja heittää orvokkeja huoneeseen.»

Vähitellen olivat he saapuneet metsänhoitajan asunnolle saakka, avonaisen ikkunan kautta näkivät he lampun palavan suurella pöydällä ja rouva von Syrmanin istuvan kirja kädessä sohvalla.

»Tehän olitte vihainen», vastasi Britta. Streith nauroi: »Vai niin, no samantekevä, hyvää yötä.»

»Ah, päivällinen», sanoi Britta kunnioittavasti, sitten hän lisäsi: »Ellei minun täytyisi, en maailman aarteista menisi tuohon siniseen huoneeseen. Hyvää yötä.»

Kotimatkalla tunsi Streith, että ilta oli kylmä ja kostea, hän nosti takinkauluksen pystyyn, sillä hän oli kiireessä lähtenyt ilman päällystakkia: »Voin kylmettyä», ajatteli hän, toista jalkaa jo vähän kivisti. Kotona antoi hän Oskarin riisua päältään ja hieroa itseään Kölnin vedellä, sitten pukeutui hän pehmeään, lämpimään kotipukuun ja istuutui syömään. Hänen oli nälkä ja ruoka maistui hyvälle.

Rouva Buche oli valmistanut tuoreista vihanneksista ruokalajin, joka ansaitsi kaikkea huomiota. Heti aterian jälkeen paneutui Streith vuoteeseen, rouva Buche oli keittänyt kuumaa teetä ja toi lämmityspullon. Hän oli hyvin pahastunut. Kun herra ilman päällystakkia kuljeskelee sumussa, ei ole ihme, että reumatismi ilmaantuu.

Tyytyväisenä ojentautui Streith vuoteessaan ja sytytti savukkeen. Oskar kertoi eläinlääkäristä, joka oli käynyt siellä, ja hevosista, kunnes hänet lähetettiin pois. Streith sulki silmänsä. Lukea hän ei halunnut, hän tahtoi ajatella, ajatella ruhtinatarta; mutta yhtenään tunkeutui Brittan kuva esille, Britta ikkunan ääressä, Britta kuusien alla, kasvot kyyneleiden peittäminä, ja tässä mielikuvassa oli jotakin, joka vaivasi häntä. Hänen huoneensa, hänen vuoteensa, tee, lämmityspullo, koko vanhanherranmukavuus, kaikki näytti vievän hänet äärettömän etäälle Brittasta, ja se teki häneen kipeätä. Tehdäkseen lopun tästä, huusi hän Oskaria ja pyysi tätä antamaan hänelle unipulverin.

Ruhtinatar taittoi kokoon kirjeen, jota oli lukenut, nojautui taaksepäin tuolissa ja katseli hymyään pidättäen paroonitar Dünhofia: »Kälyni, prinsessa Agnes, tulee tänne», sanoi hän, »näyttää kuin perhe olisi huolissaan jostakin, ja kälyni tulee ottamaan asiasta selvää.» Sitten kohautti hän kevyesti olkapäitään, ikäänkuin ravistaisi hän jotakin päältään: »On kuitenkin hyvä, ettemme koko elämäämme ole toisten vallan alla.»

Iltapäivällä saapui prinsessa Agnes kamarineitonsa ja nuoren hovinaisensa neiti von Reckhausenin kanssa. Prinsessalla oli aina aivan nuoria hovinaisia. »Haluan nuoria ympärilleni», oli hänellä tapana sanoa. Mutta palvelus oli niin kiihdyttävää, että naiset pian hermostuivat ja heitä täytyi usein vaihtaa. Prinsessa Agnes oli pieni, pyöreä, vanha nainen, kasvot kiiltävät ja ruskeahkot, valkean pitsimyssyn alta pisti esille harmaita hiuskiehkuroita, ja hän kulki mielellään lyhyissä, harmaissa silkkipuvuissa ja narisevissa kengissä.

»Täällä minä olen», sanoi hän, kun hän istui sohvalla vihreässä huoneessa, »minun täytyi taas vihdoin tulla teitä katsomaan. Sinä, rakas Adelheid, vetäydyt niin syrjään, että olet melkein tietymättömiin kadonnut.»

»Kun olemme löytäneet kauniin, rauhallisen kolkan», vastasi ruhtinatar, »emme jätä sitä kernaasti.»

»Voihan olla hyvin kaunista», sanoi prinsessa, »näytellä maalla paimenetarta, mutta perheelläkin on vaatimuksensa. Ah, siinähän sinä oletkin, pienokainen», sanoi hän Marien puoleen kääntyen, joka juuri astui huoneeseen, »sinustahan on tullut suuri ja oikein kaunis. Mutta valkea ja punainen aivankuin porsliinikuppi, se ei kelpaa, terveet, pyöreät posket sinulla pitäisi olla. No, istuppa tähän viereeni, tyttäreni. Neiti von Reckhausen, olkaa hyvä, tuokaa laukkuni.»

Neiti toi suuren, lavendelivärisen silkkilaukun, joka oli täynnä pieniä silkkitilkkuja, niiden purkaminen oli prinsessan alituisena työnä. »Tuossa on myöskin sinulle kaunis, punainen tilkku», sanoi hän Marielle, »se on hyödyllistä työtä. Annan sitten sekoittaa silkin villan kanssa ja kutoa siitä kestävää kangasta, jonka lahjoitan köyhille tytöille. Tuollainen huono, koreileva kangas, johon nuoret tytöt nyt käyvät puettuina, on suorastaan häpeä.»

Prinsessa purki nyt uutterasti silkkitilkkujaan ja kertoi Oldenburgin suurherttuattaresta, joka oli sairaaloinen, mutta hyvin kärsivällinen, ja Schwarzburg-Sondershausenin ruhtinattaresta, joka oli erinomainen nainen. Iltapäiväaurinko paistoi huoneeseen ja teki ilman kuumaksi ja painostavaksi. Marie rauhattomine sydämineen ja omituisen kuumeisine ajatuksineen, jotka viime päivinä eivät olleet suoneet hänelle rauhaa, tunsi olonsa onnettomaksi; silkkirihmat tarttuivat hänen, kynsiinsä, ja tekivät hänet hermostuneeksi, prinsessa Agnesin tyytyväinen juttelu, kertomukset erinomaisista ruhtinattarista tuntuivat hänestä vastalauseelta kaikkea sitä vastaan, mikä elämässä oli kaunista ja hauskaa. Hän olisi tahtonut itkeä.

Seuraavana aamuna nousi prinsessa Agnes hyvin varhain ylös ja kulki neiti von Reckhausenin kanssa läpi talon, pihan ja tallien, hän kulki myös kappaleen matkaa maantietä pitkin katsellakseen peltoja, hän jutteli ihmisten kanssa ja silitteli koiria. Kun hän ilmestyi toiselle aamiaiselle, oli hän selvillä kaikesta. Aamiaisen jälkeen istui hän ruhtinattaren kanssa tämän huoneessa ja purki silkkitilkkujaan. »Sinun luonasi on hyvin kaunista», sanoi hän, »majuri näyttää olevan kelpo mies. Mitään suurempaa ahkeruutta en ole kuitenkaan huomannut. Kuski ja autonkuljettaja istuivat tallissa ja juttelivat, työnjohtaja seisoi talon edustalla ja piti seuraa kamarineidolle, joka nojautui ulos ikkunasta. Mutta sellaista täällä näyttää olevan: te kuljette kaikki kuin puoli-unessa. Pienokaisen tapaan kuistilla, hän pitää kirjaa kädessä ja tuijottaa eteensä. Salissa seisoo Dachsberg ja katselee ulos ikkunasta. Ulkoportailla seisoskelee vanha Fürwit milloin yhdellä jalalla milloin toisella.»

»Mietiskely voi olla kylläkin hyvää», virkkoi prinsessa, »kun ei vaan anna tyhmille ajatuksille sijaa. Pienokaiselle olisi hankittava jotakin tehtävää.»

»Hän on niin heikko», vastasi ruhtinatar, »olen iloinen, kun hän on jossakin määrin terve.»

»Juuri sentähden, että hän on sairaaloinen», vastasi prinsessa. »No, siitä puhumme myöhemmin. Halusin kysyä sinulta jotakin, rakas Adelheid. Birkensteinissä ja myöskin Karlstadtissa on kuulunut huhuja joistakin aikeista, joita sinulla olisi, joistakin päätöksistä.» .

»Se on totta», myönsi prinsessa, »mutta tällä kertaa ne eivät näytä olevan perättömiä.»

Ruhtinatar istui aivan rauhallisena, ainoastaan kädet, jotka toimettomina lepäsivät helmassa, alkoivat hermostuneina silitellä toisiaan. »En tiedä, mitä aikomuksia ja päätöksiä tarkoitat», sanoi hän.

Prinsessa purki innokkaana silkkitilkkujaan: »Soo, soo», virkkoi hän. »No, meidän päivinämme tapahtuu meidän piireissämme niin paljon merkillisiä asioita, että ei kaikkea voi tietää. Nuo kaikenlaiset avioliitot. Minun aikanani ei meidän mieleemme johtunut, että menisimme naimisiin ensimmäisen luutnantin kanssa, joka tanssi hyvästi, taikka jonkun kamariherran kanssa, koska hän oli komea. Ellei löytynyt prinssiä, jäi naimattomaksi niin kuin minä. Ja mitä hyötyä on sellaisesta naimiskaupasta? Hovissa kulkee rouva toisen oven kautta, ja herran täytyy kulkea toisen kautta. Mitä ajattelee mies sellaisesta asiasta?»

»Hän ajattelee», vastasi ruhtinatar ja kohotti kulmakarvojaan, »hän ajattelee varmaankin, että toinen ovi on yhtä hyvä kuin toinenkin.»

Prinsessa katsahti terävästi silmälasiansa yli ruhtinattareen, ja ruskeat posket punastuivat hieman: »Toinen ovi ei ole yhtä hyvä kuin toinen, muuten olisi toinen ihminenkin yhtä hyvä kuin toinen. Jumalan edessä olemme kyllä samanlaiset, mutta Jumala on tahtonut että olisi ruhtinaita, ja koska kerran on ruhtinaita olemassa, tulee heidän esiintyä sen mukaan, ja silloinhan ei toinen ovi ole yhtä hyvä kuin toinen eikä toinen ihminen yhtä hyvä kuin toinen, muutenhan ei voisi uskoa koko historiaan. Jos nykyään jokin rouva Schulze tai rouva Möller voi olla syntyisin prinsessa tuo tai tämä tai ruhtinatar tuo tai tämä, silloin voi myöskin tästedes jokin ruhtinatar tuo tai tämä olla syntyisin Schulze tai Müller. Miehet ovat kerta kaikkiaan taipuvaisia säännöttömyyksiin, meidän naisten täytyy senvuoksi ankarasti ylläpitää järjestystä, eihän aina tarvitse mennä naimisiin.»

»En ymmärrä, rakas Agnes, minkätähden niin kiivastut», vastasi ruhtinatar, ja hänen silmiinsä tuli hieman terävämpi kiilto, »mitäänhän ei ole tekeillä. Mutta voit olla varma, jos teen päätökseni, silloin saa perhe sen minulta ensimmäiseksi kuulla. Ja myöskin on varma, etten tarvitse näiden päätösten takia hävetä. Olen tarpeeksi kauan palvellut perhettä, ja kun jäin leskeksi, en tarvinnut. Jumalan kiitos, antaa elämääni, niinkuin perhejalokiviä, perheelle takaisin.»

»Hyvä, hyvä, olen selvillä», sanoi prinsessa Agnes ja purki niin kiivaasti silkkitilkkuaan, että se meni vallan vinoon, »kukaan ei nykyään halua kantaa taakkaansa siinä säädyssä, johon Jumala on hänet asettanut. Luuletko sinä, että on niin onnellista olla vanha prinsessa Agnes, joka hovinaisensa kanssa asuu puutarhahuvilassa. Mutta asia on nyt niin, enkä valita. Nykyään puhuu jokainen sydämensä äänestä. Meillä oli myöskin sydän, kun olimme nuoria, mutta sitä ei otettu huomioon. Nyt puhuu jokainen sydämestään kuin olisi se kenraaliluutnantti, jota täytyy totella.»

Kun ei ruhtinatar vastannut siihen mitään, syntyi hiljaisuus, kunnes prinsessa kiireesti heitti laukkunsa syrjään ja selitti, että hänen täytyi lähteä puutarhaan, hän oli liiaksi lämmennyt.

Kuistilla tapasi hän neiti von Dachsbergin ja neiti von Reckhausenin, jotka kuiskailivat keskenään. Neiti Reckhausen kertoi prinsessan omituisuuksista.

»Missä on prinsessa Marie?» kysyi prinsessa Agnes. »Prinsessa on varmaan sireenimajassa», selitti neiti von Dachsberg; »tähän aikaan haluaa prinsessa olla yksinään.»

Neiti von Dachsberg kohautti kevyesti olkapäitään. »On käsketty olla häiritsemättä prinsessaa taipumuksissaan.»

Marie istui sireenimajassa, kirja lepäsi hänen polvillaan, päänsä oli hän nojannut taaksepäin ja katseli kuin ristikon läpi noiden sinipunasten kukkien lomitse sinistä taivasta. Hän eli nyt merkitsevää aikaa. Ensi kerran tunsi hän elävänsä, tunsi ruumiinsa ja verensä, tunsi itsensä joksikin, joka ihmeellisellä tavalla puhkesi kukkaan; ensi kerran näki hän itsensä elävän ja odotti jännittyneenä, mitä hänen rakkautensa ja tuskansa saattaisi hänet tekemään ja ajattelemaan. Jos hän nyt istui täällä sireenimajassa ja ajatteli Felixiä tai meni puistoon ja istuutui penkille, jolla tämä ensi yönä oli istuva, jos hän illalla katseli kuuta tai yöllä heräsi ja oli pakotettu itkemään, vavistessaan verensä kuumeväristyksissä, kaikki oli uutta ja kiihottavaa.

»Siinähän sinä olet, pienokainen», herätti hänet prinsessa Agnesin ääni unelmistaan, »täällä sinun luonasi on suloisen vilpoista, tahdon hetken istua kanssasi.» Hän istuutui penkille. Palavissaan ja kävelystä hengästyneenä vaikeni hän hetken, ja hänen pienet, lihavien silmäluomien peittämät silmänsä katselivat terävästi Marieta. »No, tyttäreni», alkoi hän vihdoin, »miten sinä elät? Mitä sinä teet?»

»Sen näen», jatkoi vanha nainen, »täällä teillä ei paljoa tehdä, mutta sinulle se ei ole hyvä. Sinulla täytyy olla jotakin työtä, sinun täytyy jakaa jotenkin aikasi.»

»Koska sinun täytyy ajatella terveyttäsi», vastasi prinsessa, »ja elää hiljaista elämää, ja silloin on hyvä että on jotakin, jonka hyväksi elää. Esimerkiksi hyväntekeväisyys, sinä voisit perustaa keittokoulun kylän tytöille tahi ompelukoulun ja antaa heille lahjoja jouluksi.»

»En osaa keittää ja ompelen hyvin huonosti», sanoi Marie, ja hänen kasvonsa saivat yhä itsepäisemmän ilmeen.

»Se ei tee mitään», virkkoi prinsessa, »on suojelijana, käy siellä, kyselee, maistaa, antaa näytellä töitä itselleen, se riittää.»

Marie ravisti päätään ja rypisti kulmakarvojaan. »Mutta minä en halua perustaa mitään keitto- tai ompelukoulua.»

»Vai niin, sinä et halua?» jatkoi prinsessa, ja hänen äänensä muuttui ankaraksi ja soimaavaksi, »mitä sinä sitten tahdot? Istua paikallasi ja odottaa, kunnes onni ilmestyy nurkan takaa? Mutta se ei ilmesty nurkan takaa. Niin on jo moni istunut ja odottanut, kunnes on käynyt vanhaksi ja happameksi. Katso, lapseni, minä olen koko elämäni ollut terve, minulla on terveet keuhkot ja terve sydän, ja kuitenkaan en ole joutunut naimisiin. Se on prinsessoille arka asia, ja senvuoksi on hyvä, että katsomme itsellemme toimialan, joka antaa elämällemme sisällön, jotta emme tule yksinäisiksi ja naurettaviksi. Hyväntekeväisyys on kyllä paras, ei kuitenkaan tuo köyhien majoissa kulkeminen, sieltä saa vaan tartuntaa ja kirppuja, mutta keittokoulu, ompelukoulu, jotakin sen tapaista. Eihän tosin hyväntekeväisyyskään ole suuriarvoista, ei kukaan ihminen meitä siitä kiitä, mutta meitä varten ei paljon muuta löydy.»

Nyt hymyili prinsessa ja katseli Marien suuttuneihin kasvoihin. »Niin, sitä et kuule mielelläsi, mutta vanha Agnes täti on kyllä oikeassa. Avioliitto ei myöskään takaa jokaiselle onnea. Katso vaan sisartasi Lorea. Ei, elämä ei ole mikään tanssisalonki. Nyt tahdon vielä tehdä kävelymatkan.» Hän silitti kahdella sormella Marien kuumaa poskea, nousi ja lähti. Marie katseli hänen jälkeensä. Lyhyt, pyöreä olento harmaassa silkkipuvussa, suuri kesähattu päässä, kun hän pienin, lujin askelin kulki tietä pitkin, näytti hänestä ruumiillistuneelta yksinäisyydeltä ja ilottomuudelta. Miten onnellinen Marie juuri oli ollut. Hänen itsensä ja maailman yläpuolella oli levännyt salaperäinen, pyhä hohde, ja nyt oli tämä vanha nainen tullut ja levittänyt kaiken ylle ikäänkuin hämähäkinverkon, ja elämä näytti harmaalta ja surulliselta. Ei, ennen tahtoi Marie kuolla kuin elää täti Agnesin elämää, kuin olla yksinäinen, sairaaloinen prinsessa, joka kutoo kylän lapsille villaisia myssyjä. Hän menisi tänä yönä puistoon tapaamaan Felixiä, niin mahdottomalta kuin se näyttikin, hän tekisi kaikkea, mitä täti Agnes paheksuisi. Hän tarrautuisi kiinni kaikkeen, mikä elämässä on suloista, hurjaa, kiellettyä.

Päivälliselle saapui Streith. Prinsessa Agnes tervehti häntä kuin vanhaa tuttua. »Olen iloinen, rakas kreivi, nähdessäni teidät; te olette reippaan näköinen. Vanhentunut tietysti; kaikkihan me vanhenemme, sitä emme pääse pakoon edes täällä yksinäisyydessä.»

Kreivi nauroi. »Se on totta, ainoa ero on siinä, ettei täällä yksinäisyydessä ole niin monta, jotka siitä tulevat muistuttamaan.»

»Voi olla niinkin», virkkoi prinsessa, »mutta niin vanha ette oikeastaan ole, ettette voisi vielä palvella maatanne sensijaan, että istutte täällä ja viljelette kaalianne.»

»Tyhmyyksiä», jatkoi prinsessa harmistuneena, »kaalia löytyy maailmassa kylliksi, mutta se on vaan jonkinlaista ylpeyttä. Pitää itseään liian hyvänä maailmaan ja vetäytyy senvuoksi yksinäisyyteen. No, ja yksinäisyydessä saa kaikenlaisia turhia ajatuksia.»

Kreivi kumarsi. »Olen iloinen, että teidän korkeutenne taas kerran suvaitsee torua minua.»

Prinsessa nyökäytti: »Jaa, jaa, vanhan prinsessa Agnesin kanssa ei käy laskeminen leikkiä.»

Aterioidessa puhuttiin Birkensteinistä, Karlstadtista ja muista hoveista. Marie ei kuunnellut; vasta kun nimi Dühnen kuului hänen korviinsa, heräsi hän. »Vanhimmasta pojasta on heillä suruja», sanoi kreivi, »hän tekee velkoja, elää iloisesti ja näyttää olevan kuriin tottumaton. Dühnen oli luonani ja puhui hyvin pessimistisesti tuosta nuoresta miehestä.»

Paroonitar Dünhof huokasi: »Miten vahinko. Kaunis nuori ihminen, hän on varmaan saava huonon lopun.»

»Dühnen ei ole tunteellinen», jatkoi kreivi, »hän ajattelee, että hänellä on kolme poikaa, jos ei yhden kanssa onnistu, on hänellä kaksi muuta reservissä.»

»Aivan oikein», sanoi prinsessa, »ellei mihinkään kelpaa, niin menköön matkaansa.»

Suuttuneena katsahti Marie puhuviin. Mitä tiesivät nuo vanhat julmat ihmiset Felixistä? Kyyneleet eivät olleet kaukana.

Päivällisen jälkeen pelasivat prinsessa ja ruhtinatar Fürwitin ja Streithin kanssa vistiä, paroonitar Dünhof pelasi majurin kanssa halmaa, ja neiti von Dachsberg ja neiti von Reckhausen istuivat yhdessä ja kuiskailivat keskenään. Neiti von Reckhausen kertoi asemansa vaikeuksista. Marie oli istuutunut halmapelaajien viereen, ikäänkuin haluaisi hän katsella heidän peliänsä, mutta hän katseli liikahtamatta lasioven tummia ruutuja ja ajatteli yhtä ainoata asiaa: »Vielä tänään täytyy minun mennä tuohon pimeään yöhön.»

Kun linna oli äänetön ja pimeä, hiipi kaksi olentoa takaoven kautta puutarhaan ja kiiruhti puistoon päin, Marie ja kamarineito Emilie. Taivas oli pilvessä ja yö pimeä. Arkoina painautuivat tytöt lähelle toisiansa, kaikki pelotti heitä, puiden kohina, oksan natina, linnun siipien suhina puun latvoissa. Säikähtyneinä ja hengästyneinä nousivat he rinnettä pienelle lammikolle ja jäivät kivipöydän viereen seisomaan. Oli niin pimeä, että he eivät voineet nähdä mitään.

»Felix!» kuiskasi Marie, silloin, tunsi hän kahden käsivarren kiertyvän ympärilleen ja vetävän hänet alas penkille. Felix nauroi hiljaa, Marie hiipi lähelle häntä, ensi kerran tunsi hän sen ihmeellisen turvallisuudentunteen, minkä kaksi lujaan kiedottua käsivartta ja oman kuumeisen veren kohina synnyttävät pimeää ja uhkaavaa maailmaa sekä oman sydämen levottomuutta vastaan. »Neiti», sanoi Felix Emilialle, »tuolla lammikon rannalla on kanto, siellä voitte vähän aikaa istua.» Emilie katosi. Marie itki, jännitys koko hänen olennossaan oli ollut liian suuri.

»Ah, älkää teititelkö minua», sanoi Marie, »sinä olet ainoa, mitä minulla on. Olen niin kovasti pelännyt, kaikki on niin kauheata ja surullista, kun et sinä ole minun luonani, jos sinä minut unohdat, jos et sinä minua rakasta, silloin tulee minusta vanha prinsessa, joka kutoo villamyssyjä ja perustaa keittokouluja. Sinun täytyy vannoa minulle, että et milloinkaan jätä minua.»

»No niin, tietysti», vastasi Felix, ja hänen äänensä oli hiukan kärsimätön, »mutta mitä hyödyttää nyt siitä puhua, emmehän toki ole tulleet tänne itkemään ja valittamaan.»

»Herra kreivi», kuului äkkiä Emilien ääni, ja kamarineito seisoi taas kivipöydän ääressä, »en voi jäädä sinne, vedestä kohoaa jotakin mustaa ja huutaa: Uh! uh!»

»Tyhmyyttä», virkkoi Felix harmistuneena, »se on mielikuvitusta. Istukaa vain aivan rauhallisena vielä vähän aikaa kannollanne, mehän olemme aivan lähellä.»

»Koetan, herra kreivi», vastasi Emilie ja katosi. »Sinusta puhuvat myös kaikki niin pahaa», alkoi Marie taas valittavalla äänellä, »minkätähden et voi olla hyvä? Minun tähteni kunnollinen.»

»Hyvä?» kuohahti Felix, »mitä sillä tarkoitat? Ovatko ne nuhteita? Olenko sentakia tullut tänne tänä yönä, että saisin vielä kuulla nuhteitakin? Kiitoksia, saan niistä kyllä päivälläkin tarpeekseni.»

»Oi ei, en nuhtele sinua», nyyhkytti Marie, »mutta jos et sinä ole hyvä, mitä minusta sitte tulee? Minulla on kuitenkin vain sinut. Ja sitten tuo sinun — sinun pulasi, auttaisin sinua niin mielelläni, rahaa ei minulla ole paljoa, mutta minulla on koristeita.»

»Vaiti!» tiuskaisi Felix hänelle, »kiellän sinua puhumasta noista vastenmielisistä asioista, se vielä puuttui. Minä ajattelin, että tulen tänne vielä kerran saadakseni oikein suloisen hetken, ja nyt puhutaan tämmöisistä asioista.»

»Nyt sinä olet paha», valitti Marie, »mutta mitä voin tehdä, sinähän olet ainoani, ja jollet sinä ole hyvä, mitä minulla silloin on? Mieluummin haluan kuolla kuin aina olla sairaaloinen prinsessa.»

He vaikenivat hetken, Marie tuijotti pimeyteen, pajukossa lammen rannalla huusi vesilintu kirkkaalla äänellä itsepäisesti ja valittavasti yöhön. Mariasta oli kaikki hyvin surullista.

»Se johtuu siitä», alkoi Felix jälleen, »te istutte linnoissanne, ettekä tiedä, mitä eläminen on. Jos meidän aina pitäisi ajatella, mitä on tuleva, emme yli malkaan voisi elää. Ei, mitään ajattelematta, unohtamalla kaikki vastenmielisyydet, jotka kuitenkin aina ovat ympärillämme ja odottavat meitä, ainoastaan siten voimme elää. Katso, se on elämää.» Hän kumartui syvään Marien puoleen ja painoi suunsa lujasti hänen huulilleen. Tämä huokasi syvään: »Niin, tämä on elämää», kuiskasi hän.

»Herra kreivi», kuului Emilien ääni pimeydestä, hän seisoi taas kivipöydän vieressä, »herra kreivi, minä en enään kestä, uudelleen tulee mustaa esille vedestä ja sanoo: Uh! Uh! Ellei teidän korkeutenne palaa taloon, menen minä yksin. Täällähän voi kauhusta kuolla.»

»Voi, noita naisia», huokasi Felix. Marie painoi vielä kerran kyyneleiset kasvonsa Felixin poskea vastaan: »Älä unohda minua!» kuiskasi hän, sitten he erosivat.

Felix jäi penkille istumaan ja kuuli, miten tyttöjen kiireiset askeleet etenivät. Hän ojensi itseään ja haukotteli. Ei, se ei ollut mikään hänen mieleisensä rakkaushetki. Miten ihanaksi hän oli ajatellut oloa prinsessan rakastettuna, mutta nämä kyyneleet ja valitukset, nämä nuhteet ja surumielisyys, ne eivät olleet häntä varten. Hänen olonsa tuntui oikein painostavalta ja ahdistavalta täällä pimeässä puistossa sireenien tukahuttavassa tuoksussa, senlisäksi tuo kirottu lintu alituisine, surkeine valitushuutoineen; teki mieli aivan parkua. Felix hypähti ylös ja kiiruhti pois puistosta. Ulkopuolella puhalsi raittiimpi ilma. Felix hengähti ja alkoi viheltää hiljaa marssia kulkiessaan hitaasti pitkin kylätietä ohi hiljaisten, nukkuvien mökkien. Hän kääntyi pienelle sivutielle, jonka varrella oli talo keskellä puutarhaa. Yhdestä ikkunasta loisti vielä valoa. Felix jäi seisomaan puutarha-aitauksen luo, jota peittivät rehoittavat papuköynnökset, ja jatkoi hiljaista marssinviheltämistään. Talon takaa alkoi kuulua askeleita; kuului kuin juoksisivat paljaat jalat kevyesti hiekalla ja sitten yli vihanneslavojen, tyttö, tummaan pukuun puettuna, astui puutarha-aidan luo ja nojasi käsivartensa papuköynnöksiin.

»No», sanoi Felix ja laski kätensä käsivarrelle, joka oli yökasteesta kostea.

»Pian sammuttaa hän valon ja käy levolle», kuiskasi tyttö, »sitten tulen, odota.»

Sen sanottuaan kääntyi hän ja juoksi uudelleen pimeyteen. Felix odotti, hän pisti kätensä papuköynnöksiin, vilvoittaakseen niitä. Keittiökasvilavoista nousi kylmä, väkevä tuoksu, salaatinlehdillä kahisi sammakoita, jossakin talossa itki lapsi, ja nuoressa viljassa narisivat viiriäiset. Näin tuntui olo hyvältä, kevätyönä seistä ja odottaa tyttöä, se oli elämää, silloin voi hyvin unohtaa prinsessasurut, ajatteli Felix.

Satoi koko päivän. Streith oli koko aamupäivän työskennellyt talous- ja tilikirjojensa ääressä, myöhemmin oli hänellä neuvottelu työnjohtajansa kanssa, sitten rakennusmestarin ja pääpalvelijattaren kanssa. Hän syventyi innolla keskusteluun lannoituksesta, lehmistä ja vasikoista. Tätä kesti aamiaiseen asti.

Aamiaisen jälkeen asettui Streith kirjojensa ääreen, hänen pöydällään oli paksu metsänhoitoa koskeva nidos sekä vanhoillisen puolueen uudistamista käsittelevä kirjanen. Hän tarttui ensin paksuun nidokseen, luki hiukan, asetti sen taas pois, otti käsiinsä kirjasen, silmäili sitä, ja heitti senkin pois. Hänestä näytti tänään, että näillä lehdillä ei seisonut mitään, joka olisi koskenut häntä. Hän nojasi päätään tuolin selustaan; välittömästi johtui hänen mieleensä kaukainen muisto poika-ajoilta. Hän oli kymnasisti pikkukaupungissa ja rakasti Emmaa, yliopettaja Müllerin vaaleata tytärtä. Hän ajatteli kaiket päivät Emmaa, hän kulki heidän talonsa ohitse, nähdäkseen hänet ikkunasta, kulki katua pitkin tavatakseen hänet. Tämä oli myöskin se aika, jolloin hän katkerasti vihasi koulukirjojaan. Caesarin Kommentaareissa ja Xenophonin Anabasiksessa ei seisonut mitään Emmasta; ne olivat olemassa vain vetääkseen hänet pois Emman luota ja estääkseen häntä ajattelemasta tätä. Merkillistä, kun olemme eläneet niin tai näin monta vuotta, olemme vanhoja, sellainen on järjestys. Mutta meidän olentomme ei laske samalla tavalla. Mitä elämä lisänneekin kokemusta ja viisautta, sisimpäämme jää kuitenkin kaikki se, mitä kerran olemme olleet. Sisimpäämme piiloutuu yhä vielä poika hullutuksineen, ja jos hän myöhempinä aikoina taas sukeltautuu esiin, silloin tuo hän tullessaan elämän suuret yllätykset. Oli tosiaankin järjetöntä, että hän, Streith, valistunut, elämäntaiteilija, ei tänään saanut rauhaa vain sentähden että satoi, eikä hänellä ollut mahdollisuutta nähdä kahdeksantoista vuotista tyttöä, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä ja joka ei kuulunut hänelle. Viime aikoina oli hän tottunut siihen, että joka päivä kävelymatkoillaan tapasi Brittan, näki hänet, kuuli hänen puhuvan tunsi olevansa hänen toverinsa, tämä vaikutti häneen kuin nuoruusneste, ja tänään, jolloin hän ei saanut nähdä häntä, kaipasi hän häntä kuin morfinisti morfiiniruiskua. Se oli järjetöntä. Hänen järjestyksenrakkautensa kärsi tästä hämmennyksestä, jonka kaikki tämä aikaansai hänen elämässään, hän häpesi itseään, sillä ylimielinen, irooninen arvostelija hänessä oli vielä valveillaan, hän häpesi itseään, huoneitaan, huonekalujaan ja taulujaan, jotka juhlallisina ympäröivät häntä, ikäänkuin olisivat ne täysin selvillä muodostavansa viisaan, erinomaisen miehen ympäristön. Hän häpesi vielä paljoa muuta, ja hän tunsi itsensä usein loppuun väsyneeksi koettaessaan johtaa ajatuksiaan pois radoilta, joilla niitä odottivat tuskalliset tapaamiset. Mutta tälle kaikelle hän ei mahtanut yhtään mitään, hän tiesi, että tämä elämys oli elettävä. On aikoja, jolloin elämämme näyttää rientävän rinnallamme kuin jokin vieras, jokin itsenäinen, jonka yli meillä ei ole mitään valtaa. Hermostuneena nousi Streith nojatuolistaan, kulki muutamia kertoja huoneessa edestakaisin, asettui ikkunaan ja rummutti sormella ikkunaruutuun. Sade oli lakannut; aurinko pilkisti hiukan pilvien raosta, suuria pisaroita tippui räystäistä ja rännistä syöksyi kokonainen vesiputous.

Äkillinen ilontunne valtasi hänet niin voimakkaana, että hän punastui. Tiellä vastapäätä ikkunaa seisoi Britta, hänellä oli päällään harmaa sadetakki, huppukauluksen oli hän vetänyt päänsä yli, hän nyökäytti ja nauroi koko kasvoillaan. Streith avasi ikkunan. »Minkätähden seisotte ulkona sateessa», huusi hän, »tulkaa sisään.»

Streith ei malttanut huutaa Oskaria; kiireesti otti hän sadetakkinsa, hattunsa ja keppinsä ja kiiruhti ulos.

He kulkivat kapeata metsätietä. Kuusen oksat olivat täynnä pisaroita, joissa esiinpilkistävä aurinko sytytti pieniä, säkenöiviä valopilkkuja, ja kaikkialla sammalessa, mustikanvarsilla ja sananjaloissa loisti valkea hohde. Ja kaiken tämän keskellä tyttö harmaassa sadetakissa, huppukaulus pään päällä kosteana sateesta; hän näytti Streithista niin metsään kuuluvalta kuin olisi hän sieltä tullut. »Te ette voinut pysyä kotona», alkoi Streith keskustelun, »teidän täytyi tietysti lähteä ulos metsään.»

»Ei, minä en jaksanut pysyä huoneessamme», vastasi Britta, »huone voi olla kamala, kenties senvuoksi, että se tietää niin paljon meistä.»

»Hyvin mahdollista», vahvisti Streith totisena, »metsä on hienotunteisempi.»

»Oh, metsässä», virkkoi Britta, »siellä ei toinen tiedä toisestaan, ja silloinhan on aina hauskempaa, kun ei tiedä toisistaan mitään.»

»Vai niin, hm, se on jotakin uutta», jatkoi Streith, »mutta mitä olette tehnyt koko päivän?»

»Aamulla olen harjoitellut pianonsoittoa», kertoi Britta, »niin äänekkäästi ja epäpuhtaasti, että äiti, joka tänään tietysti on hermostunut, valitti. Mutta minä olin häijy ja soitin vielä kovemmin ja epäpuhtaammin. Myöhemmin nuhteli äiti minua vioistani.»

Britta kohautti olkapäitään: »Kyllä, minulla on paljon vikoja. Ajattelen joskus, että jos toiset tietäisivät, miltä sisälläni näyttää, suurenisivat heidän silmänsä. Mutta niitä vikoja, joista äiti minua tavallisesti nuhtelee, ei minulla ole. No, siitä ei ole vahinkoa, hän on äiti ja luulee, että hänen täytyy kasvattaa.»

Streith nauroi: »Äitiparat, heiltä odotetaan, että he kasvattaisivat, ja sitten heidän on esiinnyttävä ikäänkuin he ymmärtäisivät noita pieniä arvoituksia, jommoisia heidän lapsensa ovat.»

Britta katseli tarkkaavasti Streithia, hän ei täysin ymmärtänyt tätä, äkkiä kohotti hän kätensä, tarttui oksaan, jonka alitse he kulkivat, ja ravisti sitä. Sateena varisi pisaroita heidän päällensä, Britta nauroi ja räpytteli silmäripsillään, joissa riippui pisaroita. »Se tekee hyvää», sanoi hän, »se auttaa syvintä surua vastaan.»

»Epäilemättä virkistävää», virkkoi Streith pyyhkien pisaroita parrastaan.

Tie kulki nyt kuusikosta pienelle niitylle, joka oli sinipunertava
Veronicoista.

Mutta Britta nyrpisti nenäänsä, hän ei pitänyt näistä kukista: »Ne ovat samannäköiset kuin vanhan Trinen pyhäpuku. Mutta noista minä pidän», ja hän näytti korkeammalla sijaitsevaa osaa niitystä, joka oli keltaisenaan kulleroita, »niitä me poimimme.» Hän kääntyi tieltä niitylle välittämättä korkeasta, märästä ruohosta.

Britta alkoi ahkerasti poimia. »Mutta noukkikaapa toki, herra kreivi», huusi hän, »sidomme sitten seppeleen.»

Streith totteli, tehtävä oli hänelle outo, hänestä oli alituinen kumartuminen ja kovien, kosteitten varsien katkominen vaivaloista. »Miten hän hallitseekaan minua», ajatteli hän.

Brittalla oli pian käsivarret täynnä kukkia ja hän selitti, että niitä oli tarpeeksi. He poistuivat niityltä, Britta istuutui kannolle ja alkoi sitoa seppeltään.

Streith istui häntä vastapäätä toisella kannolla ja poltti savuketta. Oli niin hiljaista heidän ympärillään, hiljaa soiden putosivat pisarat puiden oksilta.

»Kyllä», vastasi Britta, »olin kaunis lapsi. Me asuimme silloin kaupungissa, ja minä kuljin joka päivä hoitajattareni kanssa puistossa. Siellä pysähtyivät ihmiset ja sanoivat: »Oi, miten kaunis lapsi!» Olin varmaan siihen aikaan hyvin kiltti, sillä puistossa käveleminen ei totisesti ollut mitään hauskaa. Jos me olisimme jääneet kaupunkiin, olisi minustakin kenties tullut maailmannainen, niinkuin äitikin.»

Britta katsahti hämmästyneenä ylös: »Tehän pidätte maailmannaisista? Kaikki nuo monet naiset, joita te olette rakastanut, ovathan he olleet maailmannaisia.»

Streith hymyili: »Eihän ole niin varmaa», sanoi hän, »että olen rakastanut monia naisia, ja sitte, jos joku rakastaa maailmannaista, ei hän rakasta maailmannaista hänessä, vaan sitä, mitä hän on maailmannaisen rinnalla.»

Streith ei vastannut siihen mitään, hän katseli hetken äänettömänä, miten tyttö käänteli noita kalpean keltaisia kukkia ja sitoi seppeltään.

Nyt oli hän valmis, hän pyyhkäisi huppukauluksen päästään, otti hatun pois ja pani seppeleen päähänsä. Kosteat kukat sirottivat pisaroita tukkaan ja otsalle, Britta katseli Streithia ja hymyili hämillään.

»Kaunista», sanoi Streith. Ja todellakin, ihailu tuota kultaseppeleistä tyttöä kohtaan kuumensi hänen vertaan kuin etelän viini, hän olisi tahtonut polvistua noiden värien, tuon hymyilyn, tuon nuoruuden edessä, hän olisi halunnut ottaa hänet luokseen ettei kukaan veisi häntä häneltä. Mutta hän ei tehnyt mitään näistä. Donald von Streith ei voinut tehdä mitään näistä, se ei olisi sopinut hänelle. Sentähden sanoi hän ainoastaan: »Melusine.»

Britta istui rauhallisena, hän kävi totiseksi ja juhlalliseksi, kuten tytöt käyvät, kun tuntevat itsensä kauniiksi.

Aurinko peittyi pilvien taa, ruohossa ja puiden oksissa alkoi suhista, sadekuuro kulki yli maan. »Meidän täytyy mennä kotiin», huudahti Britta, hypähti ylös ja veti huppukauluksen seppeleen yli. Kotimatkalla puhuivat he vähän, tämä hetki täynnä kauneutta ja ihailua oli vaikuttanut heihin syvästi ja tehnyt heidät harvapuheisiksi. Vasta tienristeyksessä, kun he erosivat, sanoi Britta: »Yhtä toivoisin vielä.»

Prinsessa Agnes oli matkustanut, ja linnan asukkaat tunsivat itsensä taas vapaammiksi ja nuoremmiksi. Ruhtinatar lähti iltapäivällä ratsastamaan. Hän ajoi ravia puiston kautta metsään, päivä oli aurinkoinen, tuuli hiukan ja suuret hongat humisivat hiljaa ja yksitoikkoisesti kuin kertoisi syvä ääni pitkää, rauhallista tarinaa. Ruhtinatar iloitsi, että Agnes kälystä huolimatta kevät kuitenkin kukki, että elämä oli täynnä lupauksia eikä ainoastaan arvokkaita kieltäymyksiä.

Tuolla metsätien päässä oli pieni aukea, ja siellä odottaisi Streith häntä vaalealla ratsullaan. Hän joudutti hevostaan ja kääntyi jyrkästi mutkassa. Siinä lepäsi aukea hänen edessään, täynnä auringonvaloa; sen keskellä seisoi ratsu, ja tämän selässä istui tummatukkainen tyttö, kasvot pyöreät, ruusuiset, silmät suuret ja mustat. Hänen edessään seisoi Streith, toinen käsi ohjissa, toinen laskettuna satulalle. Hän katseli ylös mustiin silmiin ja nauroi niin nuorekkaan iloista naurua, ettei ruhtinatar milloinkaan ollut kuullut hänen siten nauravan. Ruhtinatar käänsi päänsä pois ja ajoi ohitse. Hän ei hiljentänyt hevosensa juoksua vielä sittenkään, kun aukea oli jäänyt kauas taakse. Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen paeta tuota kuvaa, jonka hän niin tuskallisen selvästi näki edessään, suuren, välkkyvän hevosen, sen selässä tumman tytön, ja vieressä nauravan Streithin, kaikki keltaisen auringonvalon kirkkaasti valaisemana. Kun hän saapui linnaan oli hevonen vaahdossa. Ruhtinatar meni nopeasti huoneeseensa ja soitti kamarineitoa, hän halusi muuttaa pukua. Tänään oli torstai ja naapurit tulivat teelle, hänen täytyi siis pukeutua juhlapukuun. Ennenkaikkea hän ei halunnut olla yksinään, hän pukeutui hitaasti ja huolellisesti ja puheli samalla kamarineidon kanssa. Oli kysymys ompelijattaresta, jonka piti tulla kaupungista linnaan, ja ruhtinatar halusi saada tietoja hänen aikaisemmasta elämästään.

Mutta vihdoin oli pukeutuminen päättynyt, kamarineidolla ei ollut mitään tehtävää ja oli hänet sen vuoksi lähetettävä pois. Ruhtinatar meni ikkunan ääreen ja katseli puutarhaan. Seisoessaan siinä nousi hänen vihansa, hehkuvan kuumana; tuntui hyvältä tuntea sen liekit sisimmässään. Tuo kurja ihminen, miten hän halveksi häntä, miten inhosi häntä! Milloinkaan ei hän enään astuisi tähän taloon, hän tahtoi kostaa hänelle, nöyryyttää häntä, hänestä oli tuleva koko seudun pilkan esine. Ja hän mietti tilaisuuksia, jolloin voisi kukistaa Streithin. Mutta viha ylläpitävine voimineen ei kestänyt kauan. Ruhtinatar tunsi itsensä taas heikoksi ja alakuloiseksi. Hän istuutui nojatuoliin, pani kätensä ristiin, ja kauniit, ankarat piirteet saivat avuttoman ilmeen, aivankuin lapset alkaessaan itkeä. Niin oli siis kaikki mennyttä. Streith oli ollut hänen elämänsä runous. Jo surullisena aikana Birkensteinissa, jolloin kaikki olivat pitäneet häntä enkelinhyvänä ruhtinatarparkana, jota säälittiin, jo silloin oli häntä lohduttanut silloin tällöin saada ajatella nuorta kamariherraa, tämän hiukan turhantarkkaa ritarillisuutta, ihailevia silmäyksiä, joita tämä häneen loi. Oli yksi, jolle hän oli enemmän kuin enkelinhyvä ruhtinatarparka. Ja myöhemmin, kun hän joutui leskeksi ja Streith asettui hänen läheisyyteensä, tiesi hän, että tämä odotti. Hänen tarvitsi sanoa, vain sana, ja hiljainen, harvinainen onni oli hänen omansa. Usein oli hän hiljaisina hetkinä siitä uneksinut, hänen ei vielä tarvinnut kieltäytyä elämästä. Niin kauan kuin Streith oli hänen luonaan, saattoi hän ajatella elämää niinkuin koululapsi viikkoa, jolloin on lupapäivä. Ja nyt, häntä oli pidetty pilkkana ja petetty kuin kyläntyttöä, hän ei ollut muuta kuin naurettava, vanha nainen, joka oli luulotellut, että häntä vielä rakastettaisiin. Muut naiset voivat itkeä ja valittaa, he voivat kostaa tai kuolla, hänen täytyi vaijeta. Ajatus, että joku voisi aavistaa, mitä hänelle oli tapahtunut, tuntui hänestä sietämättömältä. Hän oli taas luoksepääsemätön, enkelinhyvä ruhtinatar. Elämä kulki hänen ohitseen, ja hänelle jäi vain hänen arvonsa. Hän kuuli ulkona vaunujen vierivän, ne olivat hänen vieraansa. Hän nousi, astui kuvastimen eteen, vei kevyesti puuteriviuhkan silmäluomiensa ylitse, ojentautui ja astui ulos.

Vieraat olivat jo kokoontuneet vihreään salonkiin, ruhtinatar tervehti heitä suosiollisella hymyllään, piirineuvos sanoi jotakin, jolle ruhtinatar nauroi, ruhtinatar sanoi jotakin, ja kaikki nauroivat.

Tee tarjottiin, ruhtinatar istui kreivitär Dühnenin vieressä, joka puhui Franzensbadista, piirineuvos kertoi hänen majesteetistaan. Keisari oli kulkenut tästä ohitse, ja piirineuvos oli lausunut hänet asemalla tervetulleeksi. Hänen majesteettinsa oli komean näköinen, tuo katse, oikea valtiaan katse!

»Mutta missä on kreivi Streith?» kysyi kreivitär Dühnen, »häntä näkee nykyään harvoin.»

»Näyttää siltä», jatkoi kreivitär Dühnen, »että hän viime aikoina on alkanut suosia vuokralaistamme vanhassa metsänhoitajan asunnossa, tuota rouva von Syrmania tyttärineen. Hänet on nähty siellä.»

Ruhtinatar asetti kupin, joka hänellä oli kädessään, takaisin pöydälle; hän pelkäsi, että käsi voisi vavista. Sitten hymyili hän lempeää hymyä ja sanoi: »Niin, vanhoilla herroilla täytyy aina olla jotakin suojeltavaa.»

Seuraavana aamuna löysi Streith aamiaispöydällään kirjeen rouva von Syrmanilta. Tämä pyysi arvoisaa kreiviä kävelymatkallaan poikkeamaan hänen luoksensa, hänellä olisi pari sanaa sanottavana, Britta oli lähtenyt kaupunkiin soitto- ja tanssitunnilleen. »Tietysti», ajatteli Streith pistäessään kirjeen hitaasti takaisin kuoreensa, »tämänhän täytyi tulla.»

Siis tämänpäiväinen aamupäivä oli omistettu epämiellyttäville asioille, sillä hänen aikomuksensa oli myöskin käydä linnan kansliassa antamassa papereita takaisin ja ilmoittamassa majurille, että hän aikoi matkustaa pois. Se oli käynyt nyt välttämättömäksi. Hyvä, hän oli myöskin oikeassa mielialassa, raju päättäväisyys oli saanut hänessä vallan. Sen lisäksi ilmeni ikäänkuin ivallista julmuutta häntä itseään kohtaan. Samalla kuin hän valmistautui hävittämään kaiken sen, mitä hän niin kauan oli pitänyt elämänsä arvokkaimpana ja pyhimpänä sisältönä, katsoi hän ivaten itseänsä, viisasta elämäntaiteilijaa. Nyt piti hän kokonaan hulluutensa puolta, ja oli päättänyt viedä sen perille saakka. Niin lähti hän matkaan. Mennessään ei hän ajatellut itseänsä eikä omia asioitaan, arvostelevasti tarkasteli hän ruisvainioita, joiden ohitse hän kulki, koetteli kävelykepillään ojia, olivatko ne huolellisesti kaivetulta. Linnan puutarhan aitauksen luona ei hän luonut ainoatakaan katsetta puutarhaan; pihan yli meni hän kansliaan.

Majuri istui kirjoituspöytänsä ääressä tilikirjoihinsa vajonneena. »Hyvää huomenta, majuri», sanoi Streith, kun astui sisälle, ja antoi äänelleen iloisen soinnun.

Majuri katsoi ylös, ojensi kreiville kätensä ja sanoi puolestaan:
»Hyvää huomenta.»

Mutta kasvojen ilmeestä, ja tavasta, jolla hän ojensi kätensä, huomasi Streith, että majuri oli hämillään. Hän tiesi siis jotakin. Tallimestari, jonka oli tapana seurata ruhtinatarta tämän ratsastusmatkoilla, oli varmaan jo koko linnalle kertonut eilisen tapauksen. »Tuon teille nämä paperit takaisin», sanoi Streith, »tahdotteko katsoa ne läpi, muita ei minulla ole. Minä aijon nimittäin lähteä matkalle.»

»Kesämatkalle», vastasi Streith ja istuutui tuolille, jolla hänen oli tapana täällä istua. »Ilmanvaihdos on terveydelle tarpeellista, ainainen paikallaanolo ei ole hyvä. Aika ajoin täytyy meidän vakuuttautua, ettemme ole kasvaneet kiinni turpeeseemme. Teidänkin tulisi joskus lähteä liikkeelle, majuri.»

»Minä voin aivan hyvin», vastasi majuri, katsomatta ylös papereistaan, »en jätä työtäni kernaasti.»

»Ihminen tarvitsee aika ajoin uudistusta», virkkoi Streith. »Käärmekin luo nahkansa, ja ellei se sitä voi, on se sairas.»

»Kiitän», vastasi majuri harmistuneena, »olen nahkaani aivan tyytyväinen. Se on jo kyllin kauan tehnyt minulle hyviä palveluksia.»

Streith nauroi: »Oh, en sano siitä mitään, mutta jokainen ei ole aina nahkaansa niin tyytyväinen.»

Streith sytytti savukkeen ja ojensi jalkansa suoriksi. Tämä huone, jonka hän niin hyvin tunsi, tämä paperin ja musteen tuoksu, pienet maljat täynnä viljanäytteitä ja suuret kärpäset, jotka avonaisista ikkunoista lensivät ulos ja sisälle, valoivat häneen sitä rauhallisuutta, jota vanhastaan tuttu ympäristö tavallisesti synnyttää. Täytyi tuntua rauhalliselta ja suloiselta istua majurin tavalla hiljaa ja tyytyväisenä samalla paikalla.

Hiljainen ääni kuului ovelta päin, ovi aukeni, ja ruhtinatar seisoi kynnyksellä. Molemmat herrat nousivat istuimeltaan ja kumarsivat. Ruhtinatar seisoi liikkumattomana valkeassa aamupuvussaan, käsivarret velttoina riippuen, ja silmät tuijottivat huoneeseen kuin katselisivat ne välinpitämättömään kaukaisuuteen. Sitten hän kääntyi ja sulki hiljaa oven jälkeensä. Majuri loi Streithiin aran silmäyksen.

Streith oli käynyt kalpeaksi, hitaasti istuutui hän jälleen tuolilleen ja jatkoi tupakoimistaan. Hänen korvissaan soi sulkeutuvan oven hiljainen, kuiva ääni, se oli tehnyt häneen vaikutuksen. Tämä ääni tuntui sanovan jotakin, jota ei milloinkaan ennen oltu sanottu hänelle koko hänen elämänsä aikana.

Vihdoin nousi hän sanoakseen jäähyväiset. »Voikaa hyvin, majuri», sanoi hän. Majuri puristi lujasti Streithin kättä, ja ulkonevat, siniset silmät kostuivat. Ulosmennessään kääntyi Streith vielä kerran ja huomautti: »Kun päätämme pujahtaa ulos vanhasta nahastamme, ei meidän milloinkaan pitäisi enään palata siihen takaisin, ei edes silmänräpäykseksi.»

Oli keskipäivän aika ja piha hiljainen ja autio. Myöskin linna ja puutarha lepäsivät äänettöminä ja ikäänkuin hyljättyinä kirkkaassa auringonvalossa. »Kuin kuolleet», välähti Streithin mielessä, »minulle kuolleet.» Ja todellakin, linna näytti hänestä nyt niiden talojen kaltaiselta, jotka kerran olemme tunteneet ja jotka uudelleen näemme unessa tai muistossamme, niidenkin yllä lepää tuollainen raskasmielinen hiljaisuus; näyttää siltä kuin surisivat ne sitä, että niiden täytyy asua menneisyydessä. »Oikea silmänräpäys tosiaan tulla tunteelliseksi», ajatteli Streith, mutta hän huomasi tyydytyksellä, että hän ei ollut tunteellinen. Hän käveli reippaasti, hän käänsi päänsä ylöspäin nähdäkseen leivon, joka livertäen leijaili taivaan sinessä. Hän suipensi huuliaan ja koetti matkia liverrystä. Metsänhoitajan asunnossa vastaanotti rouva von Syrman hänet portailla. Hänellä oli vaalean keltainen aamupuku ja pieni valkea myssy päässä. »Niin rakastettavaa, kreivi, olla niin täsmällinen», huudahti hän »toivon, että en ole vaivannut teitä.»

»Olen kokonaan käytettävissänne, armollinen rouva», vastasi Streith muodollisesti.

»No, sitten ehkä istuudumme tänne ulos», ehdotti rouva von Syrman, »täällä on vilpoista ja suloista.» He istuutuivat vastapäätä toisiaan penkeille ulko-oven edustalle; Streith nojasi molemmin käsin kävelykepin nuppiin ja odotti. Hänen kasvonsa saivat ankaran ja jäykän ilmeen. Rouva von Syrman mietti hetken, ja kun hän alkoi puhua, vapisi hänen äänensä: »Mitä minulla on sanottavaa, arvoisa kreivi, ei ole helppoa sanoa, mutta te olette niin hieno maailman- ja ihmistuntija, että varmaan ymmärrätte minut. On kysymys Brittasta, ja, eikö totta, se antaa kaiken anteeksi. Olen teille hyvin kiitollinen, että seurustelette lapsen kanssa, teidän seuranne vaikuttaa jalostavasti ja kasvattavasti, juuri kasvattavasti, ja lapsi on siitä hyvin onnellinen. Mutta te ja minä, me tunnemme maailman, me tiedämme, että ihmiset eivät voi nähdä mitään kaunista ja jaloa, vääristelemättä ja panettelematta sitä. Eilen kaupungissa kerrottiin minulle huhuja, joista huomaan, että ihmisillä ei ole mitään parempaa tehtävää kuin panna viisaat päänsä yhteen ja puhua meistä. Luonnollisesti ei meille niin arvoisan seurustelunne tarvitse sen kautta tulla häirityksi, mutta toisaalta, koska on kysymys lapsestani, en voi jättää asiaa aivan huomioonottamatta. Senvuoksi ajattelin: sinä otat rohkeuden puhua asiasta kreivin kanssa, hän on kyllä keksivä jonkun keinon.»

Hän taivutti päänsä toiselle olkapäälle ja katseli Streithia huolestuneena. Tämä oli tarkkaavasti kuunnellut, nyt ojentautui hän ja sanoi hitaasti, ikäänkuin lukisi hän tärkeätä asiakirjaa: »Rohkenen täten, armollinen rouva, pyytää teiltä tyttärenne, neiti Brittan, kättä.»

Rouva von Syrman punastui. Hämmästykseltään ei hän ensin saanut sanaa suustaan, hän ojensi molemmat kätensä kreiville: »Ah, kreivi», huudahti hän. »Te olette jalo ja hyväsydäminen, kenen käsiin voisin lapseni suuremmalla luottamuksella antaa kuin teidän, kenen suojassa voisi lapseni turvallisemmin olla kuin teidän suojassanne? Siunaukseni teillä on, ja Britta, hänhän ajattelee vain teitä, hänhän puhuu vain teistä, te olette hänen ihanteensa. Tietysti ei hän ole mitään tämmöistä ajatellut, hänhän on vielä lapsi, kirjoittamaton lehti. Mutta jos jotakin tällä lehdellä seisoo, on se teidän nimenne, rakas kreivi.»

Streith kumarsi: »Kiitän teitä, armollinen rouva, luottamuksestanne, joka tuottaa minulle suuren kunnian. Edellyttäen, että saan neiti Brittan suostumuksen, josta suotte minulle niin hyviä toiveita, on minulla vielä eräs pyyntö. Minun toivomukseni on, että asia jää salaiseksi. Voisimme matkustaa ulkomaille, jossa asia sitten saisi säännönmukaisen päätöksen.»

»Niinkuin te järjestätte asian, rakas kreivi», virkkoi rouva von
Syrman, »käy kaikki parhaiten.»

»Mitä ihmisten puheisiin tulee», jatkoi Streith kuivalla, asiallisella äänellä. Mutta rouva von Syrman keskeytti hänet vilkkaasti: »Ihmiset puhukoot, mitä haluavat, minä tunnen tuon. Ennen olin arka ja kärsin siitä, mutta ajan oloon olen oppinut halveksimaan ihmisten pahanilkistä puhetta. Älkää olko siitä levoton, mutta eikö totta, te tulette tänä iltana meille itse vastaanottamaan lapsen myöntymisen?»

Streith kumarsi taasen: »Kiitän teitä, armollinen rouva», sanoi hän, »kaikesta hyvyydestänne, nyt en saa teitä enään kauemmin viivyttää.» Hän nousi, suuteli rouva von Syrmanin kättä ja poistui.

Rouva von Syrman jäi ovelle seisomaan, hän piti nenäliinaa kädessään, hän tahtoi heiluttaa sitä, jos Streith vielä kerran katsoisi taaksensa, mutta hän ei katsonut taaksensa.

Illalla auringon laskettua meni Streith taas metsänhoitajan asunnolle. Hän oli ensin aikonut ottaa kukkakimpun mukaansa, mutta luopui aiheestaan; ajatus esiintyä säännöllisenä kosijana, kukkakimppu kädessä, Syrmanien luona, oli hänestä vastenmielinen.

Metsänhoitajan asunnossa oli arkihuone kirkkaasti valaistu. Kun Streith astui sisään, tuli rouva von Syrman häntä vastaan, hyvin kauniina punaisessa silkkipuvussa, kädessään piti hän suurta, punaista viuhkaa. »Tervetuloa, kreivi, tervetuloa», huudahti hän. Hänen takanaan seisoi Britta valkeassa puvussa viininpunaisine nauhoineen. Rouva von Syrman tarttui tytärtään olkapäihin ja työnsi hänet Streithin luo. »Ottakaa hänet, kreivi, ottakaa», sanoi hän.

Streith suuteli Brittan kättä, mutta rouva von Syrman asetti toisen kätensä tyttärensä pään päälle, toisen Streithin olkapäälle ja puhui liikutettuna: »Jumala siunatkoon teitä, lapseni. Mutta nyt minun täytyy mennä katsomaan paistiani, teillä on kai paljon toisillenne sanottavaa.» Näin sanoen kokosi hän laahuksensa ja juoksi lyhyin askelin ulos keittiöön.

»Emmekö istuudu», esitti Streith ja kietoi kätensä Brittan vyötärön ympäri, tämän seistessä suorana ja jäykkänä. He istuutuivat sohvalle. Heidän edessään, keskellä huonetta, seisoi juhlallisesti katettu pöytä, jota koristi kimppu kulleroita. Streith oli hämillään, mikä häntä kummastutti. Hänen mielestään kuului liian juhlalliselta, kun hän alkoi puhua: »En ole vielä kuullut teidän suustanne, että te, hm — että te tahdotte tulla omakseni.»

»Kyllä, jos te sitä haluatte», vastasi Britta totisesti, »olen niin mielelläni teidän luonanne. Teidän luonanne on aina sunnuntai.»

»Aina sunnuntai», toisti Streith vilkkaasti, »ja niin täytyy aina olla.
Emmekö sinuttele toisiamme?»

Mutta Britta pudisti päätään, hän ei uskonut että se tänään vielä kävisi, se oli niin outoa.

»En ole milloinkaan ajatellut», sanoi Britta miettivästi, »että te haluaisitte naida minut. Ihmiset sanoivat, että te menisitte naimisiin ruhtinattaren kanssa.»

»Minä en ole myöskään milloinkaan ajatellut», jatkoi Britta, »että voisin tulla kreivittäreksi, äiti on koko iltapäivän puhunut minulle kreivittärestä, niin etten jaksa sitä enään ajatella.»

Streith nauroi: »Järjestämme kyllä asian niin, ettei kihlaus häiritse meitä.»

Rouva von Syrman palasi huoneeseen, jälessään Trine, joka kantoi vatia. Trine oli pukeutunut sinipunervaan pyhäpukuunsa ja koetti vääntää kasvonsa, jotka muistuttivat häijyjä, vanhoja miehenkasvoja, ystävällisen näköisiksi.

»Pyydän, illallinen odottaa», kutsui rouva von Syrman, »morsiuspari istuu yhdessä minua vastapäätä.» Trine asetti vadin pöydälle, siinä oli munaviipaleita sinappikastikkeessa tuoreiden salaattien kera. »Pieni eturuoka», sanoi rouva von Syrman, »olkaa hyvä. Meidän illallisemme on maalainen ja yksinkertainen, ja miten se voisi muuta olla.»

»Sitä mieltä oli myöskin aina kreivitär Erdödi», kertoi rouva von Syrman. Aikaisemmin tapasin kreivittären melkein joka vuosi joko Kissingenissä tai Franzensbadissa. Voin hyvin sanoa, että olin kreivittären ystävä. Kreivitär kertoi mielellään siitä, miten hän kerran Unkarissa ratsastusmatkalla eksyi, hän tuli pienelle talonpoikaistalolle, astui alas hevosen selästä, ja kun hänen oli nälkä, pyysi hän jotakin syödäkseen. Hän istui karkean puupöydän ääreen, ja hänelle tuotiin sinisellä fajanssilautasella kappale mustaa leipää; pala juustoa ja senlisäksi lasillinen sameata viiniä, tämä ateria, sanoi hän, oli paras, minkä hän elämässään oli syönyt. Hän muisti sen myöskin, kun hän seuraavana talvena oli sairas ja ilman ruokahalua; kaupungista oli hankittava hänelle sininen fajanssilautanen, hän meni keittiöön, istuutui keittiöpöydän ääreen, antoi tarjota itselleen fajanssilautasella mustaa leipää ja juustoa, sekä lasin viiniä, »mutta», oli hänellä tapana sanoa, »se ei sittekään ollut sama».

Trine ilmestyi jälleen ja tarjosi vasikanpaistia tuoreitten vihannesten kanssa.

»Maan hedelmiä», selitti rouva von Syrman, ja kun kaikki olivat saaneet, jatkoi hän taasen keskustelua: »Kreivitär kertoi minulle myöskin paljon Wienin hovista, ankara etiketti on varmaan hyvin kiusallinen.»

»Joka sen tuntee, hänelle se on miellyttävää, niinkuin kaikki järjestys», vastasi Streith hiukan terävästi.

»Siinä olette varmaan oikeassa», kiiruhti rouva von Syrman myöntämään, »tehän tunnette niin hyvin hovielämän. Hovielämä on varmaan hyvin mielenkiintoista.»

Mutta sekään ei näyttänyt Streithia miellyttävän, hänen äänensä oli ärtynyt, kun hän vastasi: »Hovissa tapahtuu monenlaista, mutta mielenkiintoinen on tuskin oikea sana, kun on kysymys elämästä siellä.»

»Tietysti», virkkoi rouva von Syrman, »se ei voi tyydyttää teidän henkisiä tarpeitanne.»

Streith ei vastannut tähän mitään, ja keskustelu pysähtyi joksikin aikaa. Trine tuli, vei paistin ulos ja tarjosi pientä kakkua, jäähdytysastiasta otti hän pullon samppanjaa, avasi korkin ja kaatoi viinin korkeihin, suippoihin laseihin.

»Jääkylmää se ei ole», sanoi rouva von Syrman anteeksi pyytäen, »ja varmaan se on myöskin liian makeata. Ennen join mielelläni samppanjaa, mutta sen täytyi olla hyvin sec. No, à la guerre comme à la guerre, maljanne. Onneksenne, rakkaat lapseni.»

Lasit kilahtivat vastakkain, rouva von Syrman tuli liikutetuksi, hän nojautui tuolissaan taaksepäin, löyhytteli viuhkalla viileyttä ja sanoi valittaen: »En olisi uskonut, että elämässäni saisin enään elää näin onnellista hetkeä.»

Britta maistoi hiukan lasistaan ja nauroi, hän väitti, että viini kutkutti hänen kurkkuansa. »Rakas lapsemme on niin äänetön tänään», jatkoi rouva von Syrman, »suuri onni tekee hiljaiseksi.»

»Mutta hyvältä kai se on maistunut?» kysyi Streith ja asetti kätensä Brittan käden päälle. Hän katui kuitenkin heti kysymystään, se kuului aivan vanhan sedän hyväntahtoiselta kysymykseltä veljentyttärelle. Rouva von Syrman vastasi tyttärensä puolesta: »Hän on syönyt niin vähän, onni tekee kylläiseksikin. Kerrohan meille kuitenkin, lapseni, mitä sinulle kaupungissa tapahtui.»

»Kaupungissa soitin ensin huonosti pianoa», kertoi Britta, »myöhemmin tanssitunnilla sanoi herra Hilte, että minussa ei ole siroutta.»

»Mitä herra Hilte siroudella tarkoittaa», huomautti Streith, »ei kenties ole helppoa käsittää.»

»Ei, minä tanssin todellakin huonosti, se ei yksinkertaisesti käy.
Mutta te, herra kreivi, te tanssitte varmaan hyvin.»

»Tanssi kuului aikaisemmin ammattiini», vastasi Streith. »Nyt en ole pitkiin aikoihin harjoitellut sitä taitoa.»

»El, ei», huudahti, Britta, »teidän täytyy tanssia ihanasti, teidän kanssanne osaisin tanssia.» Ja hän hypähti ylös, huusi Trineä, pöytä oli työnnettävä syrjään, sillä hän halusi tanssia Streithin kanssa.

»Sellainen lapsi», sanoi rouva von Syrman hymyillen ja suoristi nauhat Brittan puvussa: »No, nyt voit mennä, pikku kreivitär.» Itse istuutui hän pianon ääreen ja soitti valssia. Streith ja Britta tanssivat. Avonaisista ikkunoista kuului kuusien humina, se sekaantui kuin suuren bassoviulun ääni valssin säveleihin. Ikkunan ulkopuolella seisoivat Trine, Andreen, Annelise, Andreen äiti ja Margusch, Andreen tytär, ja katselivat tanssia. Britta ei saanut tarpeekseen, mutta Streithia pyörrytti, ja täytyi hänen istua. Britta istui hänen vieressään, huulet puoli avoinna, silmät loistaen. »Se oli ihanaa», sanoi hän ja nojasi kuumia kasvojaan Streithin olkapäähän, »luulen, että niin tanssitaan taivaassa.»

Rouva von Syrman soitti nyt hiljaista, suloista säveltä, Streith kumartui Brittan puoleen. »Itketkö sinä?» kysyi hän hämmästyneenä.

»Se on kyllä tyhmää», vastasi Britta ja pyyhki kyyneleet silmistään, »en tiedä miksi, mutta minusta tuntui yhtäkkiä kaikki niin surulliselta.»

Huolestuneena kiiruhti rouva von Syrman heidän luoksensa. »Lapsi on hermostunut», sanoi hän, »liian paljon onnea yhtenä päivänä tekee hermostuneeksi. Nukumme hyvin yön ja huomenna näytämme ystävällemme iloiset kasvot.»

Streith sanoi hyvästit ja läksi. Ulkona katsoi hän vielä taakseen, ikkunassa näki hän Brittan vartalon kuvastuvan tummana valoisaa taustaa vasten, tuuli leikki hänen tukassaan ja antoi kiharoiden liehua pienten, tanssivien varjojen lailla hänen päänsä ympärillä.

Britta halusi, että Streith jonakin iltana lähtisi hänen kanssansa purolle rapuja pyytämään. »Hyvä», sanoi Streith, »Oskar voi panna evästä koriin ja seurata mukana.»

»Ei», pyysi Britta, »ei tuo vanha, ankara herra, silloin emme voi pitää hauskaa, Margusch tulkoon kantamaan koria.»

Niin kantoi Margusch koria eväineen ja Andree kantoi pieniä, pyöreitä, pitkiin sauvoihin kiinnitettyjä haaveja. Kun he tulivat niitylle, lepäsi sen yllä vielä rauhallinen kirkkaus, jommoinen kesäiltoina tavallisesti heti auringonlaskun jälkeen peittää maan. Britta auttoi Andreeta ja Marguschia sitomaan syöttejä haaveihin ja pistämään niitä veteen. Streith oli istuutunut ruohomättäälle, ilma oli tukehduttava ja painostava, mutta purosta nousi kosteata kylmyyttä. Streithin edessä levisi maa tasaisena ja avarana, peltoja, maanteitä, poppelikujanteita, siellä täällä talo, jossa jo himmeä valo tuikki, kaikki jonkunverran väritöntä ja elotonta laskeutuvassa hämärässä. Taivaanrannalla oli sinertävä pilviseinä, jota silloin tällöin valaisi kultainen salama. »Satumaista, uskomatonta», ajatteli Streith. Se oli tunne, joka nykyään yhä uudelleen valtasi hänet; mitä hän koki, oli kaunista, ja niinkuin hän halusi, ja kuitenkin satumaista, uskomatonta. Hänestä tuntui toisinaan, että hän eli toisen ihmisen elämää, niinkuin joskus tapahtuu unessa.

Britta tuli ja istuutui hänen viereensä. »Andree sanoo», kertoi hän, »että tulee ukonilma. Täällä onkin niin kammottavan hiljaista, tuntuu siltä kuin kaikki odottaisivat jotakin.»

Brittan kulkiessa aivan pitkin puron rantaa ja kumartuessa nostamaan haaveja, seisoi Streith aivan hänen takanaan ja piti kiinni hänen vyöstään. Margusch kori käsivarrella seisoi heidän vieressään ja otti vastaan ravut. Andree hymyili tyytyväisenä: »Kun on näin tyyntä», virkkoi hän, »syövät nuo elävät kuin hullut.»

Ja itse asiassa olivat haavit aivan täynnä. Kun Britta varovasti kahdella sormella nosti elävät haavista heittääkseen ne koriin, nauroi hän ja päästi pieniä ihastuksen huutoja. Korissa hieroivat ravut koipiaan hiljaa vastakkain, että kuului kuin hiljaista rapinaa. Vedestä nousi kevyt suonhaju, joka sekottui ruovoista ja vesikasvien siitepölystä lähtevään tuoksuun.

Kun kaikki haavit olivat koetut, tunsi Britta itsensä väsyneeksi; ilma teki jäsenet painaviksi. »Nyt syömme», ehdotti Britta. He istuutuivat ruoholle, Margusch otti eväät esille. Britta söi hitaasti ja mieltymyksellä, joi lisäksi kirkasta, makeata viiniä, ja kun hän oli lopettanut, nojautui hän tyytyväisenä taaksepäin ja sanoi: »No, nyt sinun täytyy sytyttää savukkeesi, siinä on niin ylhäinen tuoksu.»

Hämärä oli laskeutunut niitylle, ja pilviseinä salamoineen taivaanrannalla oli kohonnut korkeammalle.

»Oikeastaan on sellainen ilma, että minä pelkäisin», sanoi Britta, »ellet sinä olisi mukana.»

»Nyt on hyvä», jatkoi Britta. »On aina niin, että ihminen voi kääntää kaikki hyvin päin. Kun lapsena kesähämärässä makasin yksin vuoteessani, silloin pelkäsin, joka nurkassa oli jotakin, jota pelkäsin; mutta kun lapsenhoitaja astui sisään, oli kaikki pelko kadonnut, ja lastenhuone oli taas vanha, hyvä lastenhuone. Niin se on. Oletko sinäkin lapsena pelännyt, kerrohan jotakin siitä ajasta, jolloin et vielä ollut hieno, ylhäinen herra, vaan pieni lapsi. Olitko onnellinen?»

»Minulla ei ollut mitään syytä olla olematta onnellinen», vastasi Streith miettien, »minulla oli hyvät vanhemmat ja vanhempi veli, jonka kanssa väliin tappelin, mutta se ei ole elämääni katkeroittanut. Me asuimme kaupungissa kauniissa talossa, jossa oli suuri puutarha, ei, minä en ollut onneton, mutta minä olin, luulen, yksinäinen lapsi, joka seikka riippui kai minusta itsestäni. Lapsillahan on aina oma maailmansa, josta he eivät puhu aikaihmisten kanssa, koska heitä ei kuitenkaan ymmärretä. Minun maailmani täytyi olla hyvin kirjava, sillä minä olin hyvin vaitelias. Olin mielelläni yksinäni ja leikin itsekseni. Näiden lapsuusvuosien pääasiallinen elämys oli kuitenkin Deborah.»

»Lapsenhuoneeni sijaitsi talon päätypuolella», jatkoi Streith. »Sitä vastapäätä sijaitsi kapean solan toisella puolella toisen kauniin talon päätypuoli, joka talo kuului rikkaalle juutalaiselle. Näillä ihmisillä oli yksi ainoa tytär, Deborah, joka oli minun ikäiseni. Deboraan lastenhuoneen ikkuna oli vastapäätä meidän lastenhuoneemme ikkunaa, ja hän istui mielellään tuntikausia ikkunalaudalla ja katseli minua, ja minä seisoin meidän ikkunassamme ja katselin häntä. Deboraan ihaileminen oli minusta suuri, kiihdyttävä nautinto, ja hänelle näytti tuottavan tyydytystä antaa minun ihailla itseänsä. Minusta hän oli hyvin kaunis; hänellä oli mustat, välkkyvät kiharat, pienet, keltaiset kasvot ja suuret, tummat silmät. Hän oli myöskin minun mielestäni aina komeasti puettu, muistan punaisen puvun kultapitseineen ja keltaisen puvun valkeine pitseineen. Välistä, nähtävästi silloin, kun hänen äitinsä ei ollut kotona, otti Deborah esille kultaketjun, jossa oli vihreä jalokivi, ja kiersi sen päänsä ympärille. Silloin istui hän liikkumatta kuin pieni jumalankuva, ja antoi minun kummastellen katsella itseään. Muutenkin antoi Deborah mielikuvitukselleni paljon työtä.»

»Kenties», virkkoi Streith, »vaikkakin rakkaus niinä vuosina on toisenlainen kuin rakkautemme myöhempinä vuosina. En muista, että olisin halunnut päästä lähemmäksi Deboraata, puhella hänen kanssaan, taikka syleillä ja suudella häntä. Mitä minä toivoin, oli itse olla Deboraana, niin kaunis kuin hän, omata niin pitkät kiharat ja niin suuret silmät, käydä niin kauniisti puettuna ja kietoa kultaketju pääni ympärille. Sitä minä halusin. Kuvittelin tiloja, joissa esiinnyin Deboraana; ja itse olin mielestäni silloin hyvin vähäpätöinen, ja kärsin katkerasta tunteesta, että olin vain ruma, pieni poika.»

»Yhteen aikaan ei Deborah enään näyttäytynyt ikkunassaan», kertoi Streith edelleen, »ja minä kuulin, että hän oli sairas ja sitten minulle sanottiin, että hän oli kuollut. Tämä koski minuun kovasti, juoksin ulos puutarhaan, heittäysin ruohikkoon ja ajattelin Deboraata. Muistan vielä aivan hyvin loppukesän iltapäivän kirjavina daalioineen ja astereineen ja hämähäkinverkot, jotka liehuivat tuulessa. En voi sanoa, että surin Deboraata, kuolema tuntui minusta suurelta kunnialta, joka saattoi tulla vain niin kauniin, pienen tytön osaksi, se kohotti hänet minun silmissäni, kohotti hänet korkealle minun yläpuolelleni, sillä sellaiset rumat, pienet pojat kuin minä eivät kuole. Nyt toivoin ainoastaan yhtä: saada nähdä Deboraata. Menin ulos kadulle, kuljin edestakaisin juutalaisen taloon vievän oven edustalla ja uskalsin vihdoin astua eteiseen. Siellä seisoi vanha mies, jolla oli pitkä valkea parta. »Sinä haluat kai nähdä pienokaisemme?» sanoi hän ystävällisesti, tarttui minua kädestä ja vei erääseen saliin. Siellä oli paljon ihmisiä, naiset mustissa puvuissa ja mustissa harsoissa, herrat mustissa takeissa. Suurissa, hopeisissa haarakynttiläjaloissa paloi kynttilöitä, ja paljot kukkaset tekivät ilman huoneessa raskaaksi ja äiteläksi. Mutta kynttilöiden ja kukkien keskellä makasi Deborah valkeassa arkussa, hänen silmänsä olivat ummessa, hänen kasvonsa näyttivät minusta vielä kapeammilta ja keltaisemmilta kuin tavallisesti, mustien, pitkien kiharoiden ympäröiminä. Hänellä oli valkea silkkipuku, ja pieniin, keltaisiin käsiin oli pistetty lilja. Mutta erikoisesti ihastuin pieniin, jäykkiin jalkoihin, jotka olivat pistetyt kultakenkiin. Ihastuksesta sanattomana katselin Deboraata, en milloinkaan ollut nähnyt mitään niin kaunista. Jonkun hetken kuluttua vei vanha herra minut taas ulos. Menin puutarhaan, heittäydyin pitkälleni ruohoon, ja nyt minä itkin, minä itkin, koska en voinut maata kynttilöiden ja kukkien keskellä valkeassa silkkipuvussa kultaiset kengät jalassa, ympärilläni itkeviä naisia ja juhlallisia vanhoja herroja.»

»Deborah raukka», sanoi Britta ja nojasi päätään Streithin olkapäähän.
»Mutta sano, toivotko nytkin joskus, että olisit minä?»

Streith hymyili: »Nyt on toisin; mutta on mahdollista, että rakkaudessa sinuun joskus esiintyy vanhaa poika-ajan tunnetta.»

»Ja sano», kyseli Britta edelleen, »jos olisit minä, millaista silloin olisi?»

»Ihanaa», vastasi Streith, »luulen, että suonissa palaisi suloinen lämpö.»

»Oh, sinä raukka, sinua paleltaa», huudahti Britta, ja hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, hiipi aivan hänen lähelleen, anteliaasti nuorine ruumiineen, ylpeänä siitä, että voi tehdä toiselle hyvää. Taivas meni pilveen, nouseva pilviseinä nieli tähden toisensa jälkeen, tiheät salamat halkoivat sitä, ja etäisyydessä jyrisi ukkonen. »Meidän täytyy kiiruhtaa kotiin», huomautti Andree, »se on noussut nopeammin kuin minä luulin.»

Suuria, haaleita pisaroita alkoi pudota. Metsässä oli hyvin pimeä, sade rapisi ja suhisi puiden oksilla, silloin tällöin kirkasti salama tienoon, suurina ja mustina seisoivat kuuset sinertävässä valossa. Silloin katsahti Streith Brittan kasvoihin, sinisiä kipinöitä säihkyi tämän silmistä, häh heitti päänsä taaksepäin ja hymyili salamalle.

»Ajattelen», sanoi ruhtinatar paroonitar Dünhofille ja silmäili miettien tytärtään, »ajattelen, että meidän täytyy keksiä jotakin tehtävää pienokaiselle. Hän voisi auttaa pappilan tyttöjen pyhäkoulussa, kenties hän mieltyisi siihen. Suunnittelen myöskin kuukausikokousta luonani naapuriston naisille. Voisimme tehdä käsitöitä lähetystyön hyväksi, ja pastori voisi lukea meille jonkun lähetyskertomuksen.»

Marie rypisti kulmakarvojaan ja näytti paatuneinta ilmettään; hän ei pitänyt näitä suunnitelmia välttämättöminä. Jo jokapäiväisiä toimiaan, lukemista ja kävelyretkiä neiti von Dachsbergin kanssa, ja ajeluja äitinsä kanssa piti hän häiritsevinä, hänen rakkautensa antoi hänelle tarpeeksi tekemistä. Usein ihmetteli hän itsekin, että rakkaus saattoi niin täyttää elämän. Joskus ei hän tehnyt muuta kuin makasi hiljaa auringossa ja tuijotti ylös taivaalle, suuren elämyksen synnyttämän tunteen suloisesti lämmittäessä verta. Mutta sitäkin piti Marie tärkeämpänä kuin kaikkia pyhäkouluja ja lähetyskokouksia. Pääasia olivat kuitenkin kirjeet Felixille. Myöhään yöhön istui hän ylhäällä kirjoittaen näitä pitkiä kirjeitä, joihin hän pani koko sielunsa. Kun hän luki läpi tämmöisen kirjeen, hämmästyi hän sitä tunteiden rikkautta, jonka keksi itsessään. Tosin ei kirjeitä koskaan lähetetty, vaan suljettiin ne huolellisesti kirjoituspöydän laatikkoon, mutta siitä huolimatta valmistivat ne hänelle hurmaavan onnen. Mutta pian ei tämä riittänyt Marielle, hän tahtoi saada vastauksia, ja niin kirjoitti hän myöskin Felixin nimessä vastaukset, kirjeitä täynnä hellää intohimoa, ja tämä oli vielä vaikuttavampaa kuin omien kirjeiden kirjoittaminen. Kun tällainen kirje oli valmis, pisti hän sen taskuunsa, meni puistoon, istuutui penkille, jolla oli istunut Felixin kanssa, ja luki kirjeen. Taikka hiipi hän hietakuopalle, makasi siellä, missä oli maannut Felixin kanssa, posket hehkuen, silmät loistaen ja selkiselällänsä, ja kuumeisessa tyttö-mielikuvituksessaan saivat Felix, hän itse, hänen rakkautensa omituisen epätodellisen, satumaisen elämän, joka oli äärettömän kaukana Gutheidenin jokapäiväisistä hiljaisista askareista. Eräänä iltana istuivat herrasväet tavalliseen aikaan päivällispöydässä. Nyt, kun Streith ei enään näyttäytynyt, olivat päivälliset ikäviä. Ruhtinatar puhui vähän, ja parooni Fürwit koetti tosin johtaa keskustelua, mutta hänelle ei johtunut paljon mieleen. Tänään oli hän innostuneen näköinen; tämä oli merkki siitä, että hänellä oli uutinen kerrottavana, ja niinpian kuin oli istuttu pöytään, alkoi hän: »Dühnen raukat!» »Kuinka niin?» kysyi paroonitar Dünhof, »tuottaako Felix heille taas suruja?»

»Tuottaa», kertoi parooni, ja hänen kasvonsa saivat huolestuneen ilmeen, »nuori mies on taas kotona, ja tällä kertaa on hän menettänyt virkansa. Suora ero: ruma pelijuttu, hyvin ruma juttu.»

»Ja isä», jatkoi parooni Fürwit, »me tunnemme Dühnenin, hän kiihottaa itsensä yltiöpäiseen kovuuteen, poika ei kelpaa mihinkään, sanoo hän, siis lähteköön Amerikaan, minulla on vielä kaksi poikaa, kenties onnistuvat he paremmin.»

»Kuinka kauheata», sanoi neiti von Dachsberg, ja majuri sanoi synkästi: »Nyt maksaa sellainen tapaus vain matkan Amerikaan, minun aikanani ei upseeri helposti elänyt sellaisen jutun yli.»

Kukaan ei vastannut, parooni Fürwit katseli moittien majuria; hänestä oli tahditonta puhua sillä tavalla naisten läsnäollessa.

Marien sydän alkoi kiivaasti sykkiä, mutta hän ojentautui, tuijotti lautaseensa ja puristi kouristuksentapaisesti kylmiä käsiänsä lautasliinan päällä. »Ei vain itkeä», ajatteli hän, »ei vain antaa huomata mitään.»

Keskustelu muutti suuntaa; ruhtinatar puhui lähetyssaarnaajasta, jonka piti puhua kylässä.

Neiti von Dachsberg nauroi ja väitti, että sellaista paikkaa ei olekaan. Äänettöminä kulkivat palvelijat pöydän ympärillä, kaasivat viiniä laseihin ja tarjosivat jälkiruokaa.

Marie saattoi olla rauhallinen; nuo kaikki eivät huomanneet mitään siitä, että nuori tyttö, joka istui niin hyvinkasvatetun suorana heidän keskellään, vavisten vartioi sielunsa tuskaa, jotta ei kenellekään sitä paljastaisi.

Päivällisen jälkeen jäi seura puutarhasaliin. Paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit pelasivat halmaa, neiti von Dachsberg luki »Revue des deux Mondesia», ruhtinattaren tehdessä käsityötä.

Marie istuutui jonkun matkan päähän toisista pimeään nurkkaan; hän veti polvet allensa, kyyristyi väristen suureen nojatuoliin ja istui siellä aivan hiljaa. Mutta hänen sisällään valitti: »Mitä minä teen? Mitä minä teen? Felix on hädässä, Felix on kaikkien hylkäämä ja poistyöntämä, Felixin täytyy lähteä ainaiseksi pois, mitä minun on tehtävä? Ja tämän kauheuden tapahtuessa voivat he istua täällä, ikäänkuin he eivät tietäisi mitään. Neiti von Dachsberg lukee syvällä, opettavalla äänellään, parooni Fürwit mäkättää hiljaista nauruaan, jonka aina kuulee, kun hän on voittanut pelin.

Miten Marie vihasi kaikkia näitä sydämettömiä, järkähtämättömän tyyniä ihmisiä.

Unettoman yön kuluessa teki Marie päätöksensä. Hänen täytyi puhua
Hildan kanssa, ja hänen täytyi nähdä Felix.

Ruhtinatar ei ollut siihen tyytyväinen. »Mitä sinä teet tuon levottoman perheen luona?» sanoi hän. Kun hän kuitenkin näki tyttärensä tuskaiset kasvot, lisäsi hän: »Hyvä, hyvä, voit lähteä; paroonitar Dünhof seuraa sinua.»

Iltapäivällä lähtivät Marie ja paroonitar Dünhof Schlochtin'iin. Vierailu ei näyttänyt olevan tervetullut. Paroonitar Üchtlitz ei itse tullut näkyviin, tyttäret vastaanottivat vieraat kasvot kalpeina ja hämmentyneen näköisinä, ja kun seura istui yhdessä puutarhakuistilla, tuotti luontevan keskustelun aikaansaaminen huomattavaa ponnistusta. Hilda istui syrjässä ja vaikeni.

Marien täytyi ihaillen katsella häntä, sillä ylpeän päättäväisyyden ilme kaunisti ihmeellisesti hänen kalpeita kasvojansa.

Vihdoin tuli paroonitar Üchtlitz, hän istui vierastensa luo, otti hajamielisesti osaa keskusteluun ja pyysi sitten paroonitar Dünhofia kanssansa arkihuoneeseen.

»Ja me menemme puutarhaan», sanoi Marie Hildalle. Tämä nousi vaijeten ja tarjosi Marielle käsivartensa. Niinpiankuin molemmat tytöt olivat yksin puutarhassa, alkoi Marie: »Miten on Felixin laita?» »Felix», vastasi Hilda rauhallisena, »Felix on tehnyt suuren tyhmyyden. Tiesin, että näin oli käyvä. Hän on tuhonnut elämänsä täällä, mutta mitä se merkitsee? Maailma on suuri ja elämä on pitkä.»

Hilda katseli ylös kastanjanoksiin, joiden alitse he kulkivat, ja sanoi juhlallisesti: »Felix lähtee pois, ja minä lähden hänen kanssansa.»

»Niin, minä lähden hänen kanssansa», jatkoi Hilda, »sillä muuten on hän hukassa. Hän on niin heikko ja kevytmielinen; minä olen auttava häntä alkamaan uutta elämää ja tulemaan mieheksi. Olemme menneet kihloihin.»

Hilda kohautti olkapäitään: »Minusta on hyvin ikävää, että vanhempani eivät ole samaa mieltä, mutta minä olen siinä ijässä, että itse voin päättää itsestäni. Minähän en kuulu vanhemmilleni, vaan itselleni ja Felixille.»

Marie vaikeni hetken, ja sitten tuli liikutettuna: »Rakastatko sitten häntä?»

Hilda hymyili: »Miten sinä kysyt, pienokainen. Tietysti minä rakastan häntä.»

»Kyllä», vastasi Hilda miettien, »kyllä hän rakastaa minua, mutta niinkuin miehet rakastavat, epävarmasti ja levottomasti, kunnes me aikaansaamme järjestystä.»

»Sitä minä en ymmärrä», huudahti Marie silmät salamoiden, »se ei toki ole mahdollista!»

»Minkätähden se ei olisi mahdollista?» arveli Hilda. »Ah, sinä ajattelet kevättä. Hyvä Jumala, sellainenhan on toki ohitse, kun elämän vakavuus alkaa. Te istuitte yhdessä sireenimajassa, mitä se merkitsee? Ajanvietettä lupa-aikoina, leikkiä, jota miehet tarvitsevat. Voitko sinä sitten auttaa häntä, voitko pelastaa hänet? Voitko olla hänelle jotakin? Sinähän et linnassasi edes tiedä, mitä elämä on. Kun kerran ilman lupaa menet puistoon, luulet, että olet jo paljon tehnyt hänen tähtensä. Mutta nyt ei ole aikaa ajatella sellaisia lapsellisuuksia, nyt on kysymys elämästä.»

Marie tuli aivan punaiseksi, ja itku oli lähellä. »Tiedän, sinä olet aina puhunut niin», sanoi hän, »sinä olet aina esiintynyt kuin olisi naurettavaa, että joku rakastaa minua, kuin olisi se lapsellisuutta ja leikkiä ja tyhmyyttä. Mutta jos joku rakastaa sinua, on se vakavaa. Sinä olit aina mustasukkainen ja tahdoit hänet itsellesi.»

Hilda hymyili säälivästi: »Pikku raukka, älä kiihdytä itseäsi. Se oli väärin Felixiltä, mutta miehet ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia. Se tekee kenties hiukan kipeätä, mutta sinä unohdat sen pian. Sinä löydät kyllä toisen, joka istuu kanssasi sireenimajassa.»

Tämän loukkauksen kuullessaan taivutti Marie päänsä ja vaikeni. Tämän itsetietoisen, ylpeän tytön rinnalla tunsi hän itsensä heikoksi ja avuttomaksi, ja kun hän alkoi puhua, kuului se hiljaiselta valitukselta: »Tahdon tavata Felixin.»

»Minkätähden?» virkkoi Hilda, »mitä teillä voi vielä olla toisillenne sanottavaa!»

He olivat kulkeneet alas kastanjakujaa ja saapuivat lammikon luo. Siellä seisoi Felix vaaleassa kesäpuvussa, olkihattu päässä, ja heitteli litteillä kivillä voileipiä.

»Tuolla hän on!» huudahti Marie. Felix oli nähnyt tulijat ja kulki hitaasti heitä vastaan. Hän tervehti ja hymyili hämillään.

Felix nauroi. »Minkätähden en saisi olla täällä? — Te näette, prinsessa», kääntyi hän Marien puoleen, »miten minut täällä otetaan vastaan. Saanko kysyä, miten voitte?» lisäsi hän kohteliaasti.

»Tänään on taas kovasti kuuma», jatkoi Felix. »Merkillinen vuosi; jo toukokuussa alkoi mätäkuu.»

»Kyllä, on tosiaankin hyvin kuuma», myönsi Marie. Äkkinäinen heikkous valtasi hänet, niin että hän tuskin jaksoi seistä. Hänen silmiensä edessä alkoivat puiden lehdet ja auringon säteet tanssia ja pyöriä, sitten kävi kaikki pimeäksi, ja hän vaipui äänettömänä ruohikolle.

Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, tunsi hän, että kostea liina oli pantu hänen otsallensa. Hän oli vielä liian heikko avatakseen silmiänsä tai liikkuakseen, mutta hän kuuli, miten Hilda ja Felix hiljaa juttelivat keskenänsä.

»Sääli ei maksa mitään», huomautti Hilda terävästi. »Minkätähden teet sellaista?»

»En tiennyt, että hän ottaa sen niin syvästi», virkkoi Felix. »Kunhan hän vaan kestäisi sen.»

Hilda nauroi hiljaa: »Siinä esiintyy taaskin teidän turhamaisuutenne, sinä kai vielä toivoisit, että hän kuolisi sydän särkyneenä sinun tähtesi? Voit olla levollinen, hän tulee aivan rauhallisesti kuluttamaan prinsessa-elämänsä ilman sinua.»

Marie aukasi silmänsä, Hilda kumartui hänen puoleensa ja kysyi:
»Tuntuuko paremmalta, pienokainen?»

Kyllä, se oli jo ohitse, ja Marie koetti nousta. Felix ja Hilda auttoivat häntä. »Menkäämme kotiin», sanoi hän ja nojasi Hildan käsivarteen.

Marie kumarsi hieman päällään, sitten palasivat molemmat tytöt vaijeten taloon.

Siellä odotti heitä paroonitar Dünhof, ja vaunut seisoivat valmiina lähtöön.

Aurinko laski juhlallisesti, punaiset pilvet leimusivat kuin suuret liekit taivaalla, kylätie oli täynnä lapsia, jotka punaisen valon hurmaamina melusivat ja tanssivat villejä tansseja. Marie katseli välinpitämättömänä menoa, hänen sisällään oli kaikki tyhjää ja kuollutta. Mitä tuli hänen ajatella, mitä tuli hänen tuntea?

Linnassa meni paroonitar Dünhof heti ruhtinattaren luo kertomaan, mitä Schlochtin'issa oli tapahtunut, ja kun Marie astui huoneeseen, huusi ruhtinatar valittaen hänelle: »Lapsi parkani, onko sinun täytynyt kuunnella kaikkia näitä juttuja, sinä olet aivan kalpea.» Hän tarttui Marien käsiin. »Luulen, että sinussa on kuumetta», sanoi hän. »On kai parasta, että hän menee vuoteeseen.»

Mariestakin oli oikein, että hänet vietiin vuoteeseen, hän makasi siellä hiljaa kesähämärässä; myöhemmin tuli lamppu, Alvine tuli, istui lampun ääressä ja kutoi, ja hänen varjonsa kuvastui suurena ja harmaana seinälle, ja kun Marie tarkasteli sitä puoleksi suljetuin silmin, näytti se kasvavan, yhä vaan kasvavan. Ei ollut mitään muuta kuin tuo suuri, harmaa varjo, joka nieli kaikki.

»Siis olen sairas», sanoi Streith, kun hän tuskia täynnä olleen yön jälkeen makasi aamulla lopen uupuneena vuoteessaan. Sitä hän ei ollut ottanut huomioon. Aina tällaisia tarpeettomia yllätyksiä. Nyt odotti hän kärsimättömänä lääkäriä. Vihdoin kuului etuhuoneesta tohtori Ruckin kirkas, voimakas ääni: »Mitä? Herra kreivillä on tuskia? Mitä te nyt olette keksineet? Sellaisia tyhmyyksiä!» Sitten tuli hän Streithin luo, posket punaisina, pyöreä pää lyhyeksileikatun, vaalean tukan peittämättä, likinäköiset, ruskeat silmät välkkyen suurten silmälasien takana.

»Sitä en tiedä», vastasi Streith suutuksissaan, »ja se on yhdentekevää hoitoon nähden.»

»Jos teillä, rakas tohtori», sanoi Streith, »olisi sellainen tunne kuin repisivät koirat teidät kappaleiksi ja samalla olisitte niin heikko, että oma nahkanne painaisi teitä kuin huonosti tehty talvitakki, silloin ei teidänkään tuulenne olisi parhain.»

Hän kumartui sairaan puoleen tutkiakseen häntä. »Tyhmä juttu», marusi hän, »reumaattinen kuume, että teillä on tuskia, sen uskon. Ja meidän sydämemme sekaantuu myöskin asiaan, sen täytyy aina olla joka paikassa mukana. Kirjoitan teille jotakin.»

Hän meni ja kirjoitti reseptinsä, puhui Oskarin kanssa hoidosta, rouva Buchen kanssa ruokajärjestyksestä, ja kun hän taas seisoi käsiään hieroen Streithin vuoteen vieressä, puhui hän tälle toivorikkaasti: »Me suoriudumme kyllä tästä jutusta, pulverit poistavat tuskat, ja sydämemme pakotamme järjestykseen.»

»Sanokaa, tohtori», alkoi Streith miettivästi, »valitetaan yleisesti, että ihmisillä nykyään ei ole sydäntä, ja kuitenkin se on sydän, joka nopeimmin kuluu.»

»Totta kyllä», virkkoi tohtori, »mutta pelkään, ettei se ole lähimmäisenrakkaus, joka sitä kuluttaa.»

»Soo, niinkö luulette», sanoi Streith. »Mahdollisesti. Istukaa vielä hetki, tohtori. Teissä on jotakin niin virkistävää.»

Tohtori istuutui ja hymyili imarreltuna. »Virkistävää?» toisti hän, »no niin, se kuuluu myöskin ammattiini.»

Tohtori mietti: »En tiedä, kuitenkin: vanha ylhäisyys linnassa on myöskin sairaana, keuhkoviottuma. Hänen korkeassa ijässään arveluttavaa.»

»Siis vanhuskin», mumisi Streith. »Katsokaa, tohtori, kun ajattelee, kutka kaikki kuolevat, kadottaa kunnioituksen kuolemaa kohtaan.»

Tohtori nauroi: »Hyvä, hyvä, filosofeeraaminen käy vielä. Pistäydyn taas illalla. Hyvää huomenta.» Näin sanoen hän lähti.

Streith sulki silmänsä ja alkoi taas tarkkaavasti seurata sairauden tekemää hiljaista työtä ruumiissa. Kun pulverit tulivat ja hän oli ottanut yhden, nukkui hän vähän.

Hän heräsi pienestä hälinästä vuoteensa vieressä. Hän avasi silmänsä, Britta istui tuolilla hänen vuoteensa vieressä, hyvin suorana, ja tummat, loistavat silmät olivat tuskallisina ja jännittyneinä suunnatut häneen. »Minkä näköinen mahdan olla», ajatteli Streith, koska hän minua noin katselee. Hän koetti hymyillä; »Sinäkö se olet, lapsi?»

»Tohtori Ruck sanoi, että sinä olit sairas», alkoi Britta, »senvuoksi olemme tulleet. Miten sinä nyt voit?»

Brittan silmät tulivat suuremmiksi ja tuskallisemmiksi: »Olen hyvin pahoillani siitä.»

»Minä? Oh, en mitään, en tiedä.» Hän punastui, hän tunsi, että hänen täytyi nyt jotakin kertoa, pitääkseen seuraa sairaalle, mutta hän ei keksinyt mitään. Varovasti avattiin ovi, ja rouva von Syrman astui huoneeseen. Lyhyin askelin ja rannerenkaiden hiljaa helähdellessä astui hän aivan vuoteen ääreen, pysähtyi ja heristi sormeaan: »Vävypoika, vävypoika, mitä surua te olette tuottanut meille. Kun me kuulimme, että te olitte sairaana, ei pienokaistani voinut mikään pidättää. Teidän täytyy sallia hänen olla luonanne. Enkö minä voi jotakin tehdä? Enkö saa pöyhiä pieluksianne? Sairaat ovat sanoneet minulle, että minulla on heihin nähden hyvin onnellinen käsi.»

»Sehän on hyvä», jatkoi rouva von Syrman ja katseli ympärilleen huoneessa, »mutta enkö sulje ikkunaa, ulkona tuulee vähän.»

»Vai niin.» Rouva von Syrman kävi epävarmaksi. »Sinä jäät kai vielä tänne, lapsi? Luulen, että kaksi on liian paljon sairashuoneessa. Toivon pikaista parantumista, rakas vävypoika.» Sen sanottuaan hän lähti.

Streith ja Britta vaikenivat hetken. Streith vääristi tuskallisesti kasvojaan, ja vihdoin hän sanoi: »Puutarhassa kuuluu yksi ruusu puhjenneen, paroonitar Rotschild. Etkö halua mennä ulos sitä katsomaan?» »Kyllä», vastasi Britta kuuliaisesti, nousi ja meni ulos.

Nyt kuunteli Streith ääniä ja askeleita viereisestä huoneesta, hän kuuli rouva von Syrmanin kapeiden korkojen kopisevan lattialla edestakaisin. »Nyt hän kulkee ja tunnustelee tavaroitani», ajatteli hän julmistuneena. Puutarhassa alkoi Roller äänekkäästi haukkua. Streith soitti. Kun Oskar tuli, kysyi hän kärsimättömästi: »Mitä Roller haukkuu?»

»Roller on huudettava sisään», käski Streith, »ja minun luokseni ei saa enään päästää ketään, minä nukun.» Sitten kääntyi hän seinään päin.

Streithillä oli vaikea yö. Päivällä uinui hän kevyesti tai tarkkaili tuskiaan. Hän pani merkille, miten ne tulivat, kasvoivat, vähenivät ja taas uudella voimalla alkoivat; tämän vihollisen tutkiminen oli kiusallinen ja väsyttävä tehtävä. Kuumeisessa mielikuvituksessa saivat nuo tuskat muodon, hän näki harmaan koiranpään vaaleine silmineen ja keltaisine hampaineen raivoten käyvän kiinni hänen jäseniinsä.

Iltapäivällä, kun Streith makasi puoliunessa, tunsi hän, että joku istui hänen vuoteensa vieressä. Hän tiesi, että se oli Britta; hän tiesi, että tyttö nyt katseli häntä suurin, tuskaisin silmin, tuoli, jolla hän istui, narisi hiljaa. Hetkeen ei hän voinut päättää avata silmiään, hän oli liian väsynyt hymyilemään ja puhumaan. Vihdoin avasi hän kuitenkin silmänsä, Britta istui hänen vuoteensa vieressä, hänellä oli päällään punainen pyhäpukunsa. Hän oli varmaan nopeasti kävellyt, sillä hänen kasvonsa olivat aivan ruusuiset mustan, kiharan tukan alla; hänen polvillaan lepäsi suuri kimppu kulleroita, joista levisi mieto hunajan ja kosteiden lehtien tuoksu.

Streith kävi levottomaksi, tytön koreat värit, silmien loisto, tämän nuoruuden, tämän elämän voimakas kukoistus painostivat häntä ja tekivät hänelle kipeätä. Hän katseli ylös kattoon, hänen laihat kasvonsa kalpeine kyömynenineen näyttivät ankaroilta ja tyytymättömiltä. »Rakas lapsi, tahtoisin sanoa sinulle jotakin», alkoi hän.

»Ah, niin», huudahti Britta ja kumartui eteenpäin, valmiina tekemään jotakin hänen hyväkseen.

»On hyvin rakastettavaa, että sinä ja äitisi tulette minun luokseni», jatkoi hän, »hyvin rakastettavaa, ja olen hyvin kiitollinen siitä. Mutta näetkö, kun ihminen on sairas, on hän toisenlainen kuin tavallisesti; hän on oikeastaan vain puolinainen ihminen, vähemmän mielenkiintoinen ja rakastettava olento. Myöskin olen tottunut olemaan yksin, kun olen sairaana. Sairaus on nyt kerta kaikkiaan yksinäisyyteen kuuluvaa, rauhaa minä tarvitsen, en mitään muuta. Ja sinä, mitä sinä teet sairashuoneessa? Sinä kuulut metsään ja auringonpaisteeseen. Kun tulen paremmaksi, lähetän noutamaan sinua, mutta siihen saakka —»

Kärsimättömänä rypisti Streith kulmakarvojaan: »Minkätähden sinä itket?» kysyi hän. »Eihän siinä ole mitään itkettävää.»

Mutta Britta solui alas tuoliltaan, polvistui vuoteen viereen, kumartui hänen kätensä yli ja valitti: »Sinä et enään välitä minusta.»

»Oi lapsi», sanoi Streith väsyneesti, »miten olenkaan nuoruuttasi, kauneuttasi ihaillut. Nyt toivoisin, että ympärilläni olisi hiukan hiljaisuutta. Myöhemmin kuljemme kenties taas yhdessä metsässä tai tanssimme yhdessä sinisessä huoneessa. Kenties, kukapa sen tietää.»

Britta kohotti päätään, hänen kasvonsa olivat kyynelten peittämät, ja äänellä, joka oli käheä itkusta, sanoi hän suuttuneena: »Minkätähden sinun täytyy olla sairas!»

Britta nousi ja poistui huoneesta, pää alaspainuneena kuin lapsella, joka on saanut toria.

Hän meni ulos metsään, suoraan eteenpäin, ja hänen kulkiessaan juoksivat kyyneleet pitkin hänen kasvojaan, hän itki Streithia, hänen kalpeita, huolestuneita kasvojaan, jotka olivat näyttäneet niin vierailta ja vanhoilta, mutta hän itki myöskin vihasta, mieluimmin olisi hän ääneensä huutanut metsälle soimauksiaan: »Minkätähden tämä, minkätähden tämä? Sairaus, kuolema, sehän turmelee kaiken, sehän hävittää kaiken. Minkätähden?» Hän kulki kunnes väsyi, sitten heittäytyi hän sammaleelle, makasi siinä liikkumattomana ja kuunteli outoa, valittavaa ääntä sisimmässään, koko olennossaan.

Hän oli varmaan maannut siinä kauan, sillä hänen tukkansa ja pukunsa olivat käyneet kosteiksi yökasteesta. Hän hypähti ylös, syvä hämärä vallitsi puiden alla, metsä oli aivan hiljainen, ja sumu hiipi suon yli Britta pelkäsi, ensi kerran pelkäsi hän metsässä ja alkoi nopeasti käydä, hän ei tiennyt mihin, mutta ei ainakaan kotiin. Istua nyt sinisessä huoneessa lampun ääressä ja kuulla äitinsä puhuvan, sitä hän ei voinut. Pienellä aukealla katsoi hän ympärilleen, harmaana harmaassa hämärässä seisoi siellä vanhan Annlisen pikku mökki, sinne hän tahtoi. Britta tunsi Annlisen hyvin, hän oli Andreen äiti ja Marguschin iso-äiti. Aikaisemmin, kun rouva von Syrman lähti matkalle, täytyi Annlisen tulla hoitamaan pikku Brittaa.

Britta astui mökkiin. Matala tupa oli pimeä, vain hehkuvat hiilet takassa loivat punaista hohdetta hämärään. Täällä tuoksuivat savu ja kaikenlaiset yrtit, joita Annlisen oli tapana koota. Yhdestä nurkasta kuului hiljaista kuorsausta, Margusch nukkui siellä, Annlise istui joutilaana takan ääressä. »Mitä nyt, neiti tulee näin myöhään?» sanoi hän.

»Niin, Annlise», vastasi Britta, »minä tulen sinun luoksesi, kotiin en tahdo, jään sinun luoksesi.»

Britta istuutui pallille Annlisen luo; täällä takan suloisessa lämmössä hän tunsi, että oli väsynyt ja kylmissään.

»Pikku neitihän on märkä», sanoi Annlise ja siveli kädellä hänen tukkaansa, »mitä on sitten tapahtunut? Herrasi on sairaana, olen kuullut, onko hänen tilansa niin huono? Eihän hän tosin enään ole nuori.»

Silloin Britta kiivastui: »Miksi puhut noin, Annlise? Luulin, että sinun luonasi olisi rauhallista ja suloista, ja nyt sinä puhut tuollaisia asioita.»

Britta vaikeni hetken ja tuijotti hiillokseen, sitten hän kysyi:
»Pelkäätkö sinä kuolemaa?»

»Mitäpä minä pelkäisin», murisi vanhus. »Minulla on ollut tarpeeksi vaivoja elämässäni, mitäpä kuolema voisi minulle tehdä?»

Tuo kuului niin rauhoittavalta, melkein hyväntahtoiselta. »Minun on nälkä», sanoi Britta.

»Olemme leiponeet tänään», vastasi Annlise, nousi, toi kupin maitoa ja palan leipää: »Syö, lapsi, syö», sanoi hän.

Britta joi ja söi, nyt tunsi hän olonsa täällä turvalliseksi ja varmaksi, ja kun hän oli kylläinen, tuli hän iloisemmaksi. »Nyt, Annlise», sanoi hän, »täytyy sinun kertoa, mutta ei mitään surullista. Kerro jotakin rakkaudesta. Millaista oli silloin, kun Andreen isä rakastui sinuun?»

»Siitä ei ole paljoakaan kerrottavaa», vastasi Annlise, mutta Britta ahdisti häntä: »Kerro, kerro.»

»No, Peter oli täällä kreivin luona hevosten hoitajana», alkoi vanhus, »minä olin pesijänä. Siihen aikaan olivat työhevoset kesällä öisin laitumella apilamaassa. Hänellä oli pieni pyörillä kulkeva puuvaja, aivan koirankopin näköinen, jota hän kuljetti mukanaan pellolla, ja siihen hän saattoi ryömiä, kun satoi. No niinkuin tyttöjen on tapana, menin silloin usein öisin Peterin luo pellolle.»

»Kirkkaina öinä oli kylläkin hauskaa», jatkoi vanhus, »mutta myöhemmin, kun yöt kävivät pimeiksi, oli pahempaa. Alituisesti täytyi Peterin pitää hevosia silmällä, mustalaisia kuljeskeli siihen aikaan ympäristöllä, ja helposti saattoi hevosen kuljettaa pois ilman että Peter tai koira sitä huomasivat. Kun nyt Peter oli poissa hevosia katsomassa, istuin minä yksin vajan edustalla, ja silloin minä joskus pelkäsin, etenkin eräällä pellolla, joka on lähellä lammikkoa, johon pitkä Jakob hukkui. Humalaisena hän eräänä yönä siihen hukkui, vain hänen hattunsa ja keppinsä löytyi, häntä itseään ei ole löydetty, niin syvä on tuo musta vesi. Niin istun kerran vajan edustalla, yö on pilkkopimeä ja oloni tuntuu niin omituiselta. Silloin huomaan, että joku seisoo edessäni, ajattelen, että se on Peter. »Oletko se sinä, Peter?» kysyn minä. Hän ei vastaa, mutta minä tunnen, miten jotakin kylmää uhkuu vastaani, ikäänkuin tuuli puhaltaisi sumua veden pinnalla, ja tunnen myöskin väkevän liejun ja mudan tuoksun. Silloin tiedän, että se on pitkä Jakob. Pelosta en voi puhua, ja vapisen koko ruumiiltani. Silloin kuulen; miten hän kerran huokaa hyvin syvään, ja sitten en kuule enään mitään. Kun Peter tulee, kysyn häneltä: Olitko juuri täällä? En, sanoo hän. Silloin se oli pitkä, Jakob, sanon minä. Tyhmyyksiä, sanoo hän, tule, ryömikäämme vajaan, ja niin ryömimme me vajaan.»

»Siellä oli turvallista», huomautti Britta, »kun on lähellä toisiaan, silloin on turvallista, vaikka kummitukset juoksisivat ympärillä.»

»Se on totta», virkkoi Annlise, »minä en sillä kertaa myöskään lähtenyt kotiin, ennenkuin tuli valoisa. Niin, ne olivat aikoja. Mutta mitä se auttoi? Peter joutui sotaväkeen, ja minä jäin istumaan.»

»Ei, ei niin», kiivastui Britta, »ei sillä tavalla. Minkätähden kaikki loppuu niin surullisesti?»

Vanhus huokasi: »Sitä en voi auttaa, lapseni, emme ole maailmassa nauraaksemme.»

Molemmat vaikenivat nyt, Britta nojasi kyynärpäänsä polviin ja kasvot käsiinsä ja tuijotti hiillokseen, joka kuiskaten sammui.

Oli hetkiä, jolloin Streith nautti sairaan onnea, väsynyttä onnea, jolloin tuskat hetkeksi jättivät hänet, ja hän makasi väsyneenä kuin raskaasta työstä ja ajatteli: »Miten helppo on toki elämä ilman tuskia.» Silloin antoi hän avata huoneensa oven voidakseen nähdä koko huonerivin; hän tahtoi nähdä, miten valo ja lehtivarjot lankesivat kiiltävälle parketille, miten Roller nukkui aurinkoisella paikallaan, miten huonekalut juhlallisina seisoivat pitkin seinävieriä ja taulujen kullatut kehykset välkkyivät. Ikkunat olivat avoinna, puutarhasta virtasi sisään lämpimiä tuoksuja, joskus eksyi mehiläinen huoneeseen ja kertoi surinallaan auringonvalaisemista ruusuista ulkona. Jos uni valtasi hänet sellaisina hetkinä, näki hän ihania unikuvia, kuvia aikaisemmilta matkoiltaan. Hän istui gondoolissa, kirkas auringonvalo lankesi kanavaan, ja valoheijastukset värisivät kuin pienet, liikkuvat kultapallot palatsien punaisilla muureilla. Taikka hän seisoi Hollannin vihertävän taivaan alla sinisen hyasinttivainion vierellä, tummaa, täyteläistä sineä, minne ikinä hän katsoi. Silloin tällöin tuli rouva Buche valkea esiliina edessä, harmaat, silmät rauhallisina, ja ojensi hänelle kupin lihalientä. »Kananpoikalientä», sanoi hän, »joitakuita parsannuppuja olen pannut sekaan, noita pieniä, tummia. Suuret ovat tosin makeampia, mutta pienissä, karvaissa on vielä jotakin maan voimasta.»

»Ehkä olette oikeassa», virkkoi Streith, pisti parsannupun suuhunsa ja katseli rouva Buchea sairaan avuttomalla katseella. »Voitte olla oikeassa, se maistuu joka tapauksessa voimalta.» Ja sitten hän kysyi, niinkuin hän viime aikoina niin usein oli tehnyt: »Eikö kukaan ole tullut?»

»Ketähän hän odottaa», sanoi rouva Buche Oskarille. »Näinköhän taasen herrasväkeä metsänhoitajan asunnosta?»

Vaunujen vierintä talon edustalla pani Streithin jännittyneenä kuuntelemaan. Vaunut pysähtyivät, ovi kävi, ääniä kuului. Oskar tuli kiireesti Streithin huoneeseen ja ilmoitti: »Hänen korkeutensa ruhtinatar on täällä ja kysyy saisiko hän nähdä herra kreiviä.»

»Pyydä häntä käymään sisälle», vastasi Streith ja järjesti kädellä partaansa ja tukkaansa.

Ruhtinatar astui huoneeseen, hän jäi vuoteen viereen seisomaan ja sanoi: »Tahdoin niin mielelläni nähdä teidät, rakas kreivi.»

»Hyvin rakastettavaa», vastasi Streith ja koetti pään nyökkäykseensä saada jotakin juhlallista.

»Sitten istuudun tähän viereenne», jatkoi ruhtinatar ja istuutui tuolille, joka oli Streithin vuoteen vieressä. Mutta kun hän istui siinä, ei hän heti keksinyt, mitä sanoisi. Hän katseli Streithia kirkkailla, rauhallisilla silmillään; posket olivat ulkoilmassa saaneet kevyen punan ja huulet hymyilivät hämillään.

Streith tunsi ohuen, vaalean kesätakin, puvun kevyellä silkillä oli mieto heliotroopin väri, ja keltaisessa olkihatussa oli valkea lokinsiipi. Tämän olennon lempeän juhlallisuuden edessä tunsi Streith taas tuota harrasta hellyyttä, joka kerran oli tuntunut hänestä niin hyvältä.

»Oletteko iloinen?» kysyi ruhtinatar, ja hänen äänessään värisi heikko mielenliikutus.

»Kyllä, olen iloinen», vastasi Streith totisena, »toivoisin vain itselläni olevan enemmän voimia iloitakseni.»

»Niitä tulee kyllä», lohdutti ruhtinatar, »saatte nähdä, pian taas kääntyy parempaan päin.»

»Pian», toisti Streith, »pian sen täytyy tapahtua, sillä muuten kadottaa rohkeuden parantumiseen. Usein minä ajattelen, kenties on jo tarpeeksi, jos kohta», hänen äänensä kävi heikoksi ja hiljaiseksi, »onkin tuhlannut niin paljon aikaa, esiintyäkseen edukseen.»

»Tarkoitan», jatkoi Streith äänekkäämmin, »että emme voi elämästämme kuitenkaan sitä tehdä, mitä haluamme siitä tehdä, elämä tekee aina, mitä itse tahtoo.»

»Ah Streith, niin käy meidän kaikkien», virkkoi ruhtinatar, ja mielenliikutus saattoi hänen silmänsä säteilemään, »me luulemme kaikki, että jos saisimme uudelleen elää elämämme, tekisimme sen paremmin. Jospa löytyisi oikaisuvedoksia, niinhän niitä kutsutaan, eikö totta? — oikaisuvedoksia elämästä.»

Streith hymyili: »Oikaisuvedoksia, aivan oikein, joissa me kaiken, mikä ei meitä miellytä, voisimme pyyhkiä pois paksuin, mustin viivoin.»

»Ja kuitenkin», sanoi ruhtinatar miettivästi, »hyvinä hetkinä, jolloin olemme taipuvaisia antamaan anteeksi, silloin annamme myöskin anteeksi elämämme.»

»Muuta kai emme voi tehdä», vastasi Streith, »etenkin, kun olen alkanut epäillä, että emme elä ensinkään itsemme tähden. Isoäitini kertoi meille lapsille sadun ylpeästä Rosinesta, joka luuli että kakku leivottiin vain sentähden, että hänellä olisi pehmeä ja lämmin vuode.» Streith nauroi, ja myöskin ruhtinatar nauroi; hänelle teki hyvää voida taas kerran, kuten ennen, nauraa Streithin kanssa. Mutta äkillinen heikkous teki Streithin kasvot aivan kalpeiksi, ja hän sulki silmänsä.

»Puhuminen rasittaa teitä», huudahti ruhtinatar huolestuneena, »teidän täytyy maata hiljaa, teidän täytyy koettaa nukkua. Istun vielä vähän aikaa täällä, jos se tekee teille hyvää.»

Nyt istui ruhtinatar äänettömänä paikallaan, kädet ristissä helmassa, hän katseli ulos ikkunasta, ja hänen katseensa kävi tuijottavaksi, niinkuin se käy, kun ei se tarkkaa ympäristöä, vaan uneksien kiintyy johonkin etäiseen muistokuvaan. Kun Streith todella näytti rauhallisesti nukkuvan, nousi ruhtinatar ja poistui hiljaa huoneesta.

Punainen iltarusko heijastui jo seinälle, kun Streith heräsi. Tohtori Ruck seisoi vuoteen vieressä ja hieroi käsiään. »Nukkunut, siitä pidän», sanoi hän ja koetti potilaan pulssia. »Mutta en ole oikein tyytyväinen pulssiin. No, annamme pienen ruiskeen.» Hän meni pöydän luo, pannakseen ruiskun kuntoon. Streith kohousi hieman tyynyjen varassa; iltasin lisääntyvä kuume elähytti häntä, hän halusi senvuoksi puhua ja kuulla muiden puhuvan. »Miten voivat teidän lapsenne, tohtori?» kysyi hän.

»Niinpä luulisin», vastasi tohtori, »lapsethan kuitenkin ovat parasta, mitä voimme maailmalle lahjoittaa, nehän ovat niinsanoakseni meidän kuolemattomuutemme.»

»Vai niin, teidän kuolemattomuutenne», sanoi Streith, »minä en tiedä houkuttelisiko minua sellainen kuolemattomuus; mutta ne ovat kuitenkin todellisia elämäntehtäviä, ja minä en nykyään ole pätevä niistä puhumaan.»

Tohtori astui Streithin vuoteen viereen: »Mitä vielä», sanoi hän, »kun olette saanut ruiskeen ruumiiseenne, silloin olette taas pätevä puhumaan kaikesta.» Hän kumartui sairaan puoleen, antaakseen ruiskeen, ja kun hän oli valmis, istui hän Streithin vuoteen reunalle ja sanoi tyytyväisenä: »No. Nyt tunnemme itsemme kohta paremmaksi.»

»Niin, ehkä», myönsi Streith viivytellen. »Mutta, sanokaapa tohtori, te puhutte kuolemattomuudestani ne. Te uskotte siis, että tämän elämän päätyttyä kaikki on lopussa.»

»En tiedä», vastasi tohtori ja katseli hämillään poispäin, »näyttää melkein siltä.»

»Hyvä, hyvä», jatkoi Streith, »riippuu vain siitä, onko sanalla »loppu» vielä merkitystä meidän elämämme päätyttyä, vai onko kenties vain maallinen keksintö, että jokin loppuu.»

»Te ette sitä tiedä», keskeytti hänet Streith, »mistäpä te sen tietäisittekään. Minä tarkoitan vain, että jos elämämme jälkeen täällä vielä tulee jotakin muuta, pitäisi meidän kai havaita siitä jotakin, kun lähenemme sitä. Kun kaikki täällä alkaa vaaleta, eikö meidän pitäisi kaukaisimmassa etäisyydessä erottaa toisia värejä? No, yhtäkaikki, kuulkaapa, tohtori, oletteko milloinkaan matkustanut sisämaasta merenrannalle?»

»Minä olen kerran Pommerissa», jatkoi Streith, »matkustanut metsän läpi merenrannalle. Se oli kuumin päivä, minkä muistan. Männynrungot, joiden ohi ajoin, hehkuivat kuin liiaksi kuumennetut uunit, ilma painoi minua kuin villainen peite. Hengittäminen ei tällaisissa olosuhteissa ollut mikään nautinto, ja niin annoin minä kuljettaa itseäni äänettömänä ja ajatuksettomana kuuman hiekan läpi. Silloin tunsin äkkiä kuin olisi paine, joka lepäsi päälläni, keventynyt, hengittäminen tuli helpommaksi, kevyt tuulenhenki tuli ja leikitteli huulten ympärillä ja maistui niin hyvälle, kuin ei mikään pitkään aikaan ollut maistunut, ja mitä kauemmas me ajoimme, sitä helpommaksi kävi hengitys, ja kevyt tuulenhenki tuli yhä useammin ja voimakkaammin. Se alkoi jo kuiskailla männynneulasissa ja muuttui hiljaiseksi huminaksi, ja minä levitin suuni ja sierameni ja vedin sisääni tätä tuulta, sillä se maistui lakeuksilta; se tuoksui ihanasti äärettömiltä lakeuksilta. Ja sitten kuulin äänen, hyvin kaukaisen, aivan hiljaisen, ja kuitenkin oli siinä jotakin suurta, jotakin vapauttavaa, virvoittavaa; tässä hiljaisessa, kaukaisessa äänessä oli jotakin, joka muistutti äärettömyyden äänen kohinaa. Katsokaa, tohtori, se oli meri.» Streith vaikeni ja sulki silmänsä, myöskin tohtori vaikeni hetken, ja kun hän alkoi puhua, täytyi hänen rykäistä, hän pelkäsi, että hänen äänensä kuuluisi epävarmalta. »Nyt teidän tulee nukkua, rakas kreivi», sanoi hän, »ja nähdä mieluisia unia, kenties tuosta suuresta äänestä.»

»Niin, kenties tuosta suuresta äänestä», vastasi Streith unisena, »hyvää yötä, tohtori.»

Kreivi Donald Streith oli kuollut. Linnassa kuultiin, että kreivin veli oli saapunut, antaakseen viedä ruumiin Streithien perintötilalle, aamupäivällä kulkisi vaunu arkkuineen maantietä linnan ohitse. Nähdäkseen tämän antoi parooni Fürwit, toipilas ja vielä heikko, asettaa nojatuolin linnan portaille; siellä hän istui ja odotti. Hänen vieressään seisoi majuri ulkonevat, siniset silmät tuijottivat surullisina eteensä »Jalo, ylevä ihminen oli meidän Streithimme, sääli häntä», sanoi hän.

»Tietysti oli hän jalo ja ylevä», virkkoi parooni, ja hänen äänensä kuului hieman riidanhaluiselta, »minä olen varmaan viimeinen, joka sanon jotakin pahaa kuolleesta hyvästä tuttavasta, mutta hän ei tiennyt, mitä tahtoi. Milloin tahtoi hän tätä, milloin taas jotakin aivan toista. Hänellä oli levoton sydän ja, katsokaa, majuri, levoton sydän ei kelpaa, ei ole terveellinen, levottomat sydämet eivät kestä kauan.»

»Kenties», vastasi majuri, »me erehdymme kaikki. Minä olen kunnioittanut Streithiamme.»

Tämä näytti suututtavan paroonia: »Niin, niin, kuka väittääkään muuta? Mutta sitä ei voida kieltää. Katsokaapa, majuri, löytyy ihmisiä, jotka ymmärtävät järjestää olonsa, ja ihmisiä, jotka eivät ymmärrä. Streith oli yksi niitä, jotka eivät ymmärrä.»

Toisella puolella linnaa puutarhakuistilla makasi prinsessa Marie korituolissa, ja pyöreät, siniset silmät katselivat päiväpaisteeseen, rauhallisina ja hiukan surullisina, silmät, jotka eivät enään odota, että tuolla häikäisevässä valossa mitään kaunista ja liikuttavaa voisi näyttäytyä niille. Prinsessan vieressä istui neiti von Dachsherg ja alotti valkoista villamyssyä, joka prinsessan piti kutoa eräälle köyhälle naiselle kylässä.

Mutta ruhtinatar oli mennyt alas puutarhaan, hän kulki aina puutarhaveräjälle saakka, jäi sinne seisomaan, varjosti käsin silmiään ja katseli pitkin maantietä. Toisella puolen tietä, metsän reunassa, seisoi kaksi naista mustissa surupuvuissa, rouva von Syrman ja hänen tyttärensä. Britta piteli suurta kedonkukka-seppelettä, joka loisti ketoneilikoiden, suokämmeköiden ja muiden kukkien väreistä. Nyt kuului hevosten kavioiden kapsetta, ja ruumisvaunu tuli, neljän hevosen vetämänä. Arkkua peitti mustan- ja hopeankirjava peite ja sen päällä oli palmunoksia ja suuria seppeleitä vaikeista ruusuista. Kun vaunu hitaasti kulki metsänreunan ohitse, astuivat molemmat naiset esille, ja Britta asetti seppeleensä arkulle. Sitten istuutui Britta tienreunalle, peitti kasvot käsiinsä ja itki. Ruhtinatar seisoi yhä liikkumattomana paikallaan ja katseli poistuvia vaunuja, niiden vieriessä pitkin puukujaa kevyen tomupilven vaalean kimmellyksen ympäröiminä, ja käyden yhä pienemmiksi mustaverhoisine arkkuineen ja valkeine seppeleineen, joiden keskellä Brittan seppele lepäsi, iloisena väriloistossaan kuin helähtävä nuoruuden nauru.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUHTINATTARIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Ruhtinattaria

RUHTINATTARIA

E. VON KEYSERLING

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE